Terveisiä työelämästä: Miesnäkökulmasta ajatuksia töihin paluusta
Terveisiä Norjasta! Olen 47-vuotias ja sain keuhkosyöpädiagnoosin tammikuussa 2015. Kaikki tapahtui kovin äkkiä: leikkausta odotellessa jouduin saman tien vuoden sairauslomalle ja pois työelämästä. Leikkaus oli maaliskuussa 2015 ja se onnistui kliinisesti kaikin puolin hyvin. Syöpäni oli koteloitunut.
Tässä vaiheessa tarkoitus oli palata pikkuhiljaa helmikuussa 2016 työelämään Norjassa. Ennen diagnoosia työskentelin 100 % ja minua ohjeistettiin aloittamaan syövän jälkeen pienemmällä prosentilla.
Ensimmäisessä palaverissa tapasin hoitavan lääkärin ja tämän jälkeen työnantajan ja NAV:in (vastaa Suomen Kelaa) kanssa yhteisesti. Asiat sujuivat hyvässä hengessä. Siinä vaiheessa kun aloitin työt oikeasti, tein töitä 28-prosenttisesti, mutta tieto ei ollut kantautunut työnantajani lähijohtoon saakka. Olin maininnut asiasta lähiesimiehelleni.
Tästä alkoi vaihe, että piti itse pitää huolta omista asioista ja puolustaa itseäni. Näin ei mielestäni kuuluisi mennä, kun syöpään sairastunut palaa työelämään. Esimerkiksi olin informoinut esimiestäni siitä että kehoni ei leikkauksen jälkeen kestä voimakkaita tuoksuja. Tämä oli kaikille täysin selvää ja ymmärrettävää, mutta kuinka jokainen työkaveri muistaa asian käytännössä onkin ihan toinen juttu. Työskentelen hoitoalalla ja vaikka hajusteiden käyttö on yleisemminkin kielletty ei tieto aina tavoita kaikkia. Jopa hiustenhoitoaine työkaverin hiuksissa saattoi olla minulle liikaa. Asia otettiin esille henkilöstökokouksissa – mutta kaikille asia ei ole selvä.
Koin että asiaan vaikutti merkittävästi että isokokoisena ja vahvannäköisenä mieshoitajana sairaus ei näy päälle päin. Tuntui että asiat unohdetaan herkästi huolimatta siitä, että olin avoimesti kertonut esimiehelle ja omalle työyhteisölleni. Välillä pisti vihaksi ja taisin kerran sanoa omalle lääkärille, että saanko käyttää työaikana valekipsiä tai rollaattoria, jotta minun vajavaisuuteni muistettaisiin.
En koe saaneeni paljoa vertaistukea samassa elämäntilanteessa olevilta miehiltä. Ainoastaan kuntoutusjaksoilla näin muita vertaisia ja pääsin vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia toisten miesten kanssa, jotka olivat suunnilleen samassa tilanteessa. Välillä tuli mieleeni, kuinka rintasyöpä ja ylipäänsä syöpä ovat tapetilla mediassa. Myös mediassa voitaisiin kiinnittää enemmän huomiota eri syöpien tasa-arvoiseen näkyvyyteen, jotta rintasyöpäaihe ei saisi koko huomiota.
Ehkä miehenä isoin haaste on ollut se, että pitää jatkuvasti todistaa oma osatyökyvyttömyys myös NAV:issa. Työelämään palaavan syövästä toipujan ei ensisijaisesti pitäisi joutua koko aikaa todistamaan omaa työkykyään ja millaisessa kunnossa on. Kerran pomoni suoraan vihjaisi, että näytän niin hyvälle että miksi en voisi tehdä enempää töitä. Tässä vaiheessa tein 50-prosenttista työaikaa ja asiasta oli neuvoteltu työnantajan kanssa. Meillä oli selkeä suunnitelma miten etenemme hyvässä yhteistyössä työnantajan ja työntekijän välillä. Ihmiset eivät aina muista, että sairaus ei näy pelkästään ulkoisesti ja kuinka sairaalta näyttää. Tässäkin kohtaa muistutin esimiestäni siitä, että olihan minulta poistettu sisäelimiä. En ole edelleenkään palautunut samaksi kuin mitä olin ennen leikkausta. Asian selvittyä sain jälleen ymmärrystä osakseni.
Pikkuhiljaa olen toipunut ja palannut työkykyiseksi, vaikka yötyössä hajuhaitat edelleen vaikuttavat. Olen täydennyskoulutuksessa, jotta voisin työskennellä täyspainoisemmin tulevaisuudessa. En ole vielä täysin varma millainen työkykyni olisi, jos tekisin nykyisessä työssä lähemmäs 100-prosenttista työaikaa.
Yhteenvetona tähän loppuun sanoisin, että ehkä raskainta tässä kaikessa on todisteleminen ja muistuttaminen ja se että kaikkea peilataan siihen miltä näyttää ulkoisesti. Ihan kuin kaikki olisikin ulkoisista seikoista kiinni. Hoitoala ei ole kaikkein kevyimmästä päästä. Etenkin jos osa keuhkoista on poistettu, on myös lihasmassan käyttö alentunut, koska keuhkot eivät kykene hapettamaan lihaksistoa tarvittavissa määrin.
Kuvat ja video Norjasta ovat kirjoittajan omia.
