Terveisiä työelämästä: Syöpä, äitiys ja opettajuus – haastava yhtälö
Vuosi sitten sytostaattihoitoni ja leikkauksista viimeisinkin olivat juuri ohi. Uudestaan rakennettu suolisto toimi odotuksia paremmin. ”Oletko jo töihin palaamassa”, kysyttiin. Ympäristö tuntui odottavan, että palaisin takaisin samaan vanhaan, sairautta edeltävään elämään. Itsekin halusin palata. Halusin jättää syövän taakseni. Halusin olla taas jaksava, täysipainoinen puoliso, äiti ja opettaja. Jossain takaraivossa joku pieni ääni yritti kuiskaten kysyä, että onko vielä sen aika. Oli. Halusin olevan. En kuunnellut tuota ääntä, en puhunut siitä kenellekään. Halusin että kaikki olisi kuin ennenkin, niin kuin olisi ollut ilman syöpää.
Kesällä, kuukausi ennen töiden alkua, kävin uupumuksen takia lääkärissä. Psykiatri kysyi varovasti, että olenko todella lähdössä töihin. ”Olen”, oli varma vastaukseni. Kuvittelin, että rutiinit ja arki lääkitsisi kaiken. En sentään suin päin ollut syöksymässä syvyyksiin, vaan pelastusrenkaanani oli osakuntoutustuki. Viime elokuussa, 1,5 vuotta paksusuolensyöpädiagnoosin ja puoli vuotta viimeisen suuren suolistoleikkauksen jälkeen, hyppäsin sitten takaisin työelämään opettamaan teineille matematiikkaa 52-prosenttisesti. Ensimmäiset päivät olivat shokki. Koulussa ei ollut tuolloin edes vielä oppilaita vaan ainostaan opettajia ja valtava määrä informaatiota ja omaksuttavaa. Aivot eivät millään pysyneet mukana, mutta ajattelin sen kuuluvan asiaan pitkän työtauon jälkeen.
Opetuksen alettua työ vei välillä mennessään. Vaikka aamulla olin mennyt tunnille väsyneenä, tulin sieltä pois virkeämpänä. Opettajaminuuteni nosti siis toisinaan päätään. Tuolloin tuntui siltä, että ehkä töissä oleminen kannatti kaikesta huolimatta. Oli nimittäin muunkinlaisia tuntemuksia: stressitaso oli laskenut huomattavasti, aistini olivat yliherkät ja tiedon omaksuminen oli vaikeaa. Aiemmin vain positiivisiksi haasteiksi kokemani tilanteet, kuten jonkun oppilaan oppimisvaikeudet tai teemapäivän aiheuttamat koulunsisäiset sijaisjärjestelyt, muuttuivat yhtäkkiä vaikeasti kestettäviksi tilanteiksi. Kotona — siellä missä minua olisi tarvittu kaikkein eniten — en jaksanut juuri mitään ja olin kiukkuinen, kärsimätön ja väsynyt.
Onneksi olin taistellut tien onkologiselta psykiatrin kautta psykoterapiaan. Viikoittaiset terapiakäynnit alkoivat suurin piirtein samoihin aikoihin kuin koulut elokuussa. Terapeutti tiedusteli aina aika ajoin kautta rantain, että jaksoinko varmasti olla töissä. ”Jaksan”, oli aina varma vastaukseni. Halusin jaksaa. Halusin ehkä olla se, joka on taistellut tiensä läpi tulimerten, kivikoiden ja myrskytuulten ja nyt seisoi siinä voittamattomana, aivan niin kuin ennenkin. Ihan voittamattomana en kyllä esiintynyt. Tunnustin ääneen sekä itselleni että muille, että jaksamiseni rajoja kolkuteltiin, mutta ehkä sisäinen ylpeyteni halusi kuitenkin olla tuollainen voittamaton. Tuntui lisäksi epälojaalilta työnantajaani kohtaan, että kun vihdoin viimein vanhempainvapaiden ja sairaslomien jälkeen olin palannut hoitamaan virkaani, olisinkin jättämässä heidät taas hankkimaan minulle sijaista. Tuntui pahalta myös oppilaitteni puolesta, joilla taas vaihtuisi opettaja.
Kun sitten aloin nähdä valveunia uusiutuvasta syövästä ja tunsin asiasta ainoastaan suunnatonta helpotusta, tajusin pysähtyä. Ymmärsin, että tuon syövänuusiutumistoiveen takana ei ollut oikeastaan toive uusiutuvasta syövästä vaan toive siitä, että joku pysäyttäisi sen aivan liian hurjaa vauhtia pyörineen oravanpyörän, josta en itse uskaltanut hypätä pois. Lopulta sitten kuitenkin uskalsin. Yhtäkkiä kaikki oli vaan selvää. Itkin ensin ulos ylpeyteni rippeet ja sitten tunnustin asian esimiehelleni: ”En ole vielä palautunut syövästäni, en vaikka olisin halunnut. Jaksan vielä tämän viikon ja sitten jään sairaslomalle.” Syyslukukautta oli tuolloin kulunut kaksi kuukautta.
Ymmärsin heti, että mikään kahden viikon huilitauko ei muuttaisi tilannetta ja hain sairaslomaa suoraan vuoden loppuun asti. Luulin jääneeni sairaslomalle ”hyväkuntoisena”, sellaisena joka jaksaisi alkaa aktiivisesti kuntouttaa itseään. Väärässä olin, todella väärässä. Olin täysin sänkykuntoinen. Terapeutin avulla ymmärsin onneksi, että niin sai ollakin ja että kaikella on aikansa. Pelkäsin jääväni sänkyyn koko loppuelämäkseni. Terapeutti valoi kuitenkin luottamusta valoisammasta tulevaisuudesta. Ammattilainen on onneksi ammattilainen.
Kun joululoma alkoi lähestyä, alkoi myös ahdistus työhön paluusta lisääntyä. Tajusin, etten ollut valmis. Jos olisinkin ollut saanut vain parantua, olisi tilanne saattanut olla toinen, mutta koko syksyn riesana oli myös uudenlaiseen suolistooni pesiytynyt tulehdus. Sitä yritettiin lääkitä antibiooteilla ja kortisonilla. Osa lääkkeistä ei sopinut, osa ei auttanut. Onneksi auttava lääke löytyi ja elämä on edelleen sen avulla muutakin kuin vessarallia. Työterveyslääkäri kirjoitti suosiolla kaksi kuukautta lisää sairaslomaa. Hiihtoloman jälkeen oli sitten tarkoitus palata töihin.
Helmikuussa tuntui siltä, että minun ”kuuluu” palata hoitamaan virkaani. Yritin uskotella itselleni, että olin riittävän hyväkuntoinen. Tiesin kyllä, etten ollut, että työ söisi täydellisesti ne vähäiset voimavarat, joita olin onnistunut kerryttämään, mutta velvollisuudentunne oli suuri. Ulkopuolista painostusta en kokenut, vaan kaiken kamppailun kävin sisälläni. Olin jo päättänyt ehdottaa työnantajalle töihin paluuta kevennetyin velvollisuuksin, kun sain yhtäkkiä hankalan suolitukoksen. Sen jälkeen en enää yrittänyt huijata itseäni töihin. Tunsin, että olisi väärin sekä itseäni että perhettäni kohtaan, jos polttaisin taas itseni loppuun työllä. Työterveyslääkäri osasi sanoittaa tilanteen — vaikka opettajantyö on tärkeää, niin vielä paljon tärkeämpää on minun terveyteni ja perheeni — ja kirjoitti sairaslomaa kesäloman alkuun asti.
En kadu sitä, että lähdin viime elokuussa töihin. Se ei ollut virhe, koska olen oppinut siitä niin paljon. Mutta se oli suuri, sisäinen huijaus. Oikea emävale, jolla vakuutin ensin itseni ja sitten muut. Tai ehkä se oli myös osittain sitä, että tilannetta ymmärtämättömät ihmiset onnistuivat luomaan minulle paineen, joka muuttui valheeksi, jonka sitten tyhmyyksissäni nielaisin. Kun nyt katson taaksepäin omaa elämääni, ymmärrän täydellisesti, etten ollut valmis työelämään vielä elokuussa. Sairastuin nimittäin tilanteessa, jossa meillä oli neljä alle kouluikäistä lasta, nuorin puolivuotias. Vuoden aikana sain kahdeksan kierrosta sytostaatteja ja kävin läpi kuusi vatsan alueen leikkausta. Henkinen prosessi pääsi käyntiin vasta tuon vuoden mittaisen ”aktiivisen” sairastamisvaiheen jälkeen ja koko ajan siihen on tullut keskeytyksiä suoliston ongelmien takia. Kun siis viimeisestä leikkauksesta oli kulunut puoli vuotta, luulin olevani valmis työelämään. Käsittämätön harhakuvitelma!
Ensi syksynä, kesälomien jälkeen, teen uuden, mielestäni realistisemman paluun työelämään. Edelleen haen osakuntoutustukea, mikä tarkoittaa sitä, että työskentelen korkeintaan 60-prosenttisesti. Psykoterapian avulla uskon myös oppineeni olemaan selkeämpi sen suhteen, mitä jaksan ja mitä en. Tiedän, että olen edelleen vajaakuntoinen ja herkästi haavoittuva. Ei ole järkevää, että venytän itseni äärimmilleen töissä tai muuallakaan. Kun annan itselleni aikaa ja tilaa voimaantua, annan samalla itselleni mahdollisuuden siihen, että koko ajan pikku hiljaa jaksan enemmän.
On oikeastaan huomattavasti helpompi ensi syksynä palata töihin, kun ensin tein tällaisen säälittävän työhönpaluuyrityksen. Tässä ”epäonnistumisessa” karisi samalla turhat kuvitelmat kaikkivoipaisuudestani ja hyvästä jaksamisestani. Rimaa ei voi enää laskea sen jälkeen, kun se on jo tippunut. Tällaiselle suorittajaluonteelle se on oikeastaan helpotus. On tunne, että kaikki mitä ensi syksynä kykenen tuottamaan työnantajalleni on vain plussaa. Saan olla suht paineeton. En missään nimessä ole esimieheni ”luottohenkilö”, joka varmasti hoitaa senkin, johon muut eivät yllä, vaan olen se, joka hoitaa ainoastaan oman kapean, karsitun sarkansa. Se riittää, se todellakin riittää minulle ja olen onnellinen, jos sen jaksan hoitaa hyvin. Haluan tehdä sen lisäksi niin, että vielä työpäivän jälkeenkin minusta on jotain jäljellä, sillä kotona odottaa se rooli, johon ei oteta sijaista. Opettajalle löytyy aina korvaaja, äidille ei.
Tutustu Veeran blogiin Näinkö tässä kävikin. Kuvat ovat kirjoittajan omia ja CC0 Pexels.