Terveisiä työelämästä: Kuinka elämä heittelee

Aloin sairastaan kesällä 2016 ja kävin jos jonkinmoisissa tutkimuksissa. Viimeisenä minulta kuitenkin alettiin tutkiin syöpää. Puhelinsoitto tuli 2.9.2016 klo 16:30 ”sinulla on syöpä”. Maailmani romahti tuohon yhteen sanaan. Olin vakavasti sairas, aloitin taistelun hengestäni. Monikaan ei tiedä muuta kuin sen, että se syöpä oli lymfooma. Joo se oli sen nimi, mutta todellisuus on paljon karumpi.

Tämä lymfooma sai alkunsa kateenkorvasta joka sijaitsee ihmisellä sydämen yläpuolella. Se kutistuu ja ns. poistuu kehosta aikuisuuden myötä. Minun oli vielä tallella. Kukaan ei tiedä kauan se kasvoi siellä. Oma veikkaukseni on että se alkoi kasvamaan joskus kesällä. Yhtenä kauniina päivänä töissä kehoni vain romahti. Olin voimaton ja haukoin happea. Lääkärit eivät tässä kohtaa löytäneet kuitenkaan syytä olooni, eihän kukaan ekana koskaan epäile syöpää. Tämän jälkeen minulle alkoi kasvamaan vasemman solisluun alle patti. Minulle vain hoettiin että olet saanut flunssan, sinulla on läppävika ja rasvapatti. Vihdoin löysin lääkärin, joka kuunteli valitustani ja teki asialle jotain. Aloin pomppaan lääkäreillä, kirurgeilla, sekä erilaisissa kuvauksissa. Kun menin koepalojen ottoon minulle näytettiin kuvista missä se on ja kuinka iso. Möykkyni painoi vasenta keuhkoa kasaan, se painoi myös sydäntä sekä ruoka- ja henkitorvea kasaan. Kaikille vaivoilleni tuli selite. Siitä päivästä en muista tuon jälkeen muuta kuin sen hervottoman neulan, jolla koepalat otettiin.

Minun hoitoni olivat intensiivihoidot eli olin sairaalassa useamman päivän saamassa koko aja sytoja. Pääni ajelin kaljuksi heti koska en sietänyt ajatusta hiusten tippumisesta itekseen. Elin elämääni 3 viikon jaksoissa, viikko sairaalassa ja hyvällä lykyllä kaksi kotona. Jokaiselle jaksolle lähdin kotoa itkua vääntäen. Aina kun astuin siihen perkeleen Kela-taksiin mietin vain, että “olisipa tämä jo se viimeinen kerta”.

Se mitä en ole kertonut on se kamalin salaisuuteni. Kaikki ymmärtää, että syöpää vastaan oikeasti taistellaan. Se ei vain ole mitään miekkailua tai mikään kamppailulaji, jonka muutkin voivat selkeästi nähdä. Sinä kamppailet yksin omassa päässäsi, omassa kehossani. Sinä voit vain toivoa että kehosi jaksaa vielä vähän. Vaikka mielesi jaksaisi ei tarkoita että keho kestäisi. Elämäni oli selviytymistä päivästä toiseen. Toivomista paremmasta huomisesta. Koitin taistella niin urheasti kuin vain osasin, heikkoudekseni joudun sanomaan että ei se ollut kovin helppoa. Kivut olivat hoitojeni aikana pahin viholliseni, en koskaan tiennyt kuinka paljon muhun tulee sattumaan. Mieli heitteli kipujen mukana epätoivoon ja turhautumiseen. Ihan liian useasti  kun kivut veivät voiton toivoin ennemmin kuolevani, kun en enään jaksanut kipua ja tuskaa. Siinä mikä pelotti lisää oli se ettei kukaan voinut auttaa, edes lääkkeet eivät vieneet kipuja pois. Eräänä iltana kirjoitin kipujen ja itkun seassa tämän seuraavan tekstin, joka mielestäni kuvaa aika hyvin mitä äskön selitin.

Isi mie en haluu että enää sattuu.
Isi koska tää kipu loppuu?
Isi miksi minun pitää kestää niin paljon?
Olla niin aikuinen..
Miksi mie en saa olla vielä lapsi ilman kipuja.
Isi.. Ku mie en enää jaksa.
Mie oon väsyny..
Mie oon nii loppuun käytetty, rikki..
Eikä miulle oo enää varaosia..
Isi enkö mie sais jo levätä.

Sain levätä kun hoidot olivat ohi ja sain “terveen” paperit.

Aloin kamppailemaan toisen asian kanssa. Halusin kovasti palata töihin, joten 4kk hoitojen loppumisesta pääsin kokeilemaan työtäni kevennettynä. Mitä enemmän tein sen enemmän selkäni kipuili. Asiaa lähettiin tutkimaan ja se pullistuma, mikä minulla todettiin hoitojen aikana, ei ole parantunut ja siellä on vielä toinen alkava. Olin huutaa raivosta, enkö nyt vain saisi palata töihin ja olla kuten muutkin. Jäin pitkälle saikulle uudelleen. Odotin kuvauksiin pääsyä, sen jälkeen kirurgin puheille pääsyä joka totesi, että ei he rupea tällaista leikkaamaan kun ei ole niin paha saatika kun pullistuma on 4 ja 5 nikaman välissä niin halvaantumisriskikin on suuri, joten jos vain asia korjaantuu jumpalla niin sillä mennään. Odotin vähän lisää että pääsen fyssarille joka kertoo mitä voin alkaa tekeen selälle että se paranisi.

Kävin monen lääkärin kanssa keskustelua myös työstäni. Jokainen sanoi samaa “ei sinusta enään arvokuljettajaksi ole”. Itkin… itkin niin paljon.. itken edelleen. Tiedän että ihmiset vaihtavat työpaikkaa jotkut useastikin. Ero heissä ja minussa on se, että he tekevät sen vapaaehtoisesti. Minulle ei annettu muuta vaihtoehtoa. Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen, että sain paikan arvokuljettajana, onnistuin ylittämään haaveeni kun pääsin pääarvokuljettajaksi eli ns. johdin koko yksikköä. Olin onneni kukkuloilla. Minulla oli ihania työkavereita ja ihania asiakkaita. Töihin oli ilo mennä. Moniko voi sanoa samaa omasta työstään? Nyt pitäisi keksiä alanko tekemään jotain ihan muuta vai pidänkö lujasti kiinni edes jostain vanhasta, tutusta ja turvallisesta elämästä.

Tuon asian kanssa kamppailen edelleen. Välillä toivoisin, että tuo on ainoa asia, jonka kanssa kamppailen, mutta ei.

Minulle kyllä kerrottiin ennen hoitoja että minun munasarjani eivät tule kestämään tätä. He tekevät kyllä kaikkensa jotta minulla olisi mahdollisuus joskus tulla vielä äidiksi. Ennen hoitoja minulta leikattiin pakkaseen talteen munasarjoista tervettä kudosta. Enhän minä sitä ajatellut silloin enkä heti hoitojen jälkeenkään niin paljoa kun oli muitakin asioita. Kun minulle tuli vuosi terveenä aloin ajatella sitä lasta. Katsoin facessa ja muualla mm. läheisiäni, jotka saivat lapsia ja ovat onnensa kukkuloilla. Aloin tuntea kateutta, minäkin halusin pidellä sitä omaa pientä. Varsinkin kun on niin ihana mies, jonka kanssa haluaisi sellaisen tehdä ja joka olisi varmasti maailman ihanin isä.

Minulla on onneksi se pieni ässä hihassa pakkasessa. Sitten kun minulle tulee se 2 vuotta terveenä täyteen saan toivottavasti polilta luvan lapsen hankintaan, jolloin minulle voidaan leikata ne pakkasessa olevat terveet kudokset takaisin. Se että toimivatko ne on arvoitus.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa kärsin edelleen minäkuvan menetyksestä. Näytän teille että olen ok itseni kanssa. Todellisuudessa en ole. En tunnista itseäni. En osaa hyväksyä itseäni mitä olen ja missä kunnossa olen. Hoidot vei enemmän kuin mistä olin valmis luopumaan. Rehellisesti sanottuna, jos olisin tiennyt ennen hoitoja mistä tulen kärsimään niin en tiedä olisinko halunnut ottaa vastaan niitä hoitoja. Tämä on yksi asia jota olen pohtinut useasti enkä osaa vieläkään vastat tuohon. En tiedä tarvitseekokaan mutta painaa se siltikin mieltä, mitä jos..

Tuossa joku aika sitten sain masennusdiagnoosin. Moni sanoo ettei se mikään ihme ole tuon kaiken jälkeen. Eipä se varmaan olekaan. Mutta kuinka moni tajuaa sen etten minä tätä halunnut. En minä halunnut olla tällainen tai tuntea näitä tunteita. En minä halua itkeä koko aikaa, syödä huonosti ja nukkua vielä huonommin. Pahinta on etten tiedä miten pääsen tästä oravanpyörästä pois. Päiväni menevät siinä kun hoen itselleni “jos jaksan vielä vähän aikaa nii helpottaa”. Tätä samaa on jatkunut nyt vajaan vuoden, eikä loppua näy.

Tajusin itsekin kuinka paljon olen kätkenyt pahaa sen oman hymyn taakse. Sen hymyn taakse kun on niin helppo piiloutua jopa itsekin. Kuinka on paljon helpompaa pettää jopa itseään menemään eteenpäin sen hymyn kanssa. Kuinka monelle olen valehdellut hymyn kera heidän kysyessään “miten menee”. Tähän yleisin vastaukseni oli ja on edelleen “ihan hyvin” tai “ihan ok”. Se kuinka helposti saat heitettyä huumorilla ohi isojakin asioita eikä kukaan edes huomaa. Se on ainakin mulla osa suojelumekanismia ja hengissä selviytymistä. Ilman sitä hymyä en olis jaksanu.

Ennen kuin luulette et oon sekoomassa lopullisesti niin ei, en hymyile vaan itsekseni. Sen hymyn saa aikaan ihmiset. Te kaikki läheiset mun ympärillä. Etenkin mun mieheni, rakastan sitä ihan hulluna koska se on ollu mun kanssa koko tän ajan kaikesta huolimatta. Se on se joka kuitenkin saa mut hymyilemään joka päivä omilla jutuillaan olipa päivä kuinka huono tahansa. Se on mun suurin voima viemään eteenpäin. Sen jälkeen mitenkään erikseen porrastettuna tulee meidän koirat, muu perhe sekä ystävät samalla viivalla. Koirat on joka päivä siinä ja aina iloisia mut nähdessään. Niiden kanssa on ihanaa käydä ulkoilemassa ja tutkimassa paikkoja. Muita perheenjäseniä kun näkee niin ne auttaa kukin omalla tavallaan. Hyviä ystäviä on vähän, mutta ne on kultaakin arvokkaampia. Tykkään käydä valokuvaamassa ja seikkailemassa itsekseni pyörällä tai kävellen tuolla ulkona. Kuuntelen eri musiikkia mielialasta riippuen.

Kun rupee miettimään niin on mulla kuitenkin niin paljon hyvää elämässä et miksi en hymyilis ja miksi en jaksais. Niin itseni kuin muidenkin takia.

Kirjoitin tämän koska halusin purkaa pahaa oloani. En kirjoittanut tätä saadakseni huomiota vaan saadakseni ymmärrystä.

Lainaten eräitä sanoja, jotka tällä hetkellä tuntuvat läheisiltä.

I leave the way I came, like morning dew, fading with no trace.

Kuvat ovat kirjoittajan omia.