Gynekologisten syöpien teemakuukausi: Minun tarinani, osa 1
Sairastuin munasarjasyöpään 49-vuotiaana. Olin tuntenut jo useamman kuukauden ajan painon tunnetta ja jomotusta alavatsallani. Tämän lisäksi oli alkanut esiintyä virtsanpidätyskyvyttömyyttä.
Läheinen sukulaiseni oli kuollut munasarjasyöpään pari vuotta aikaisemmin ja jostain mieleni sopukoista nousi ajatus siitä, että itselläni oli lähes samantyylisiä oireita. Pohdiskelin asiaa jonkin aikaa ja uskaltauduin sitten pelkoineni gynekologin vastaanotolle.
Lääkäri epäili munasarjakystaa ja sain lähetteen kotikuntani sairaalaan tarkempiin tutkimuksiin. Siellä nousi epäily syövästä ja sain jatkolähetteen syöpäsairaalaan.
Enpä silloin osannut aavistaakaan, miten pitkä ja raskas syöpätaival tästä alkoi. Syöpädiagnoosi oli järkytys, vaikka olin sitä osannut epäilläkin. Elämäni muuttui totaalisesti.
Jäin välittömästi pitkälle sairauslomalle ja jouduin keskittämään kaikki voimani selviytymiseen. Radikaalin leikkauksen ja sytostaattihoitojen jälkeen olin todella väsynyt, mutta päätin olla reipas ja jatkaa elämääni uskoen, että syöpä tuli nyt selätettyä.
Palasin melko nopeasti työelämään. Toiveitteni vastaisesti syöpä uusiutui kuitenkin kahden vuoden kuluttua ensimmäisestä diagnoosista ja jouduin uuteen hoitorumbaan. Selailin nettisivuja ja heitin toiveet paranemisesta. Hoitojen jälkeen takki oli tyhjä ja jäin työkyvyttömyyseläkkeelle.
Syöpäni uusi vielä kolmannenkin kerran ja jouduin jo miettimään, miten kauan jaksan raskaita hoitoja ja millaiseksi haluan suunnitella loppuelämäni. Myös perheelleni tämä oli vaikeaa ja raskasta aikaa.
Tästä tilanteesta on kuitenkin kulunut uskomattomasti jo lähes neljä vuotta. Jännitän edelleen jokaista syöpäkontrollia ja yritän kovasti löytää elämääni muitakin merkityksiä kuin syöpäpotilaan valjun ja kaljun roolin. Välillä se on vaikeaa, kun krooninen syöpä muistuttaa itsestään uusiutumisen pelkona, jaksamisen heikentymisenä, raajan turpoamisena, hormonaalisina ongelmina ja painon nousuna.
Olen saanut monta merkityksellistä lisävuotta elämääni ensimmäisen diagnoosini jälkeen ja olen erittäin onnellinen siitä. Olen kuitenkin maksanut kovan hinnan selviytymisestäni. Kehoani on runneltu ja rääkätty, ja naiseuteni on isketty säpäleiksi.
Uskallan välillä toivoa jopa syövästä parantumista, mutta yritän kovasti sopeutua nykyiseen epävarmaan tilanteeseen. Koetan koota elämäni sirpaleista jonkinlaista näköiskuvaa ja etsiä elämääni ilon aiheita. Tällä hetkellä niitä löytyy jo paljonkin, mutta silti mietin toisinaan, mitä kaikkea ihmisen on tarkoitus elämässään jaksaa – onko taakka joskus kohtuuton?
Kuva: Nina Paloheimo