Juhlavuoden kirjoitushaaste: Kohtaamisia

Ensimmäinen kohtaaminen

Olen ihan shokissa. Olen ensimmäistä kertaa diagnoosin jälkeen klinikalla. Päivystyksessä, neste ahdistaa. Ikäiseni oloinen lääkäri tulee hakemaan minua tutkimushuoneeseen. Tutkimushuone ei ole ihan optimaalinen, ja hän kertoo naisten erilaisista tutkimustavoista poikkeusoloissa. Hän vaikuttaa mukavalta ihmiseltä.

Hän vahvistaa, että syöpä se on. Kysymyksistäni ei ole tulla loppua. Hän vastaa rauhallisesti pohdiskellen. Puhuu kuin ihmiselle, joka on arvokas. Tunnen, että olen hyvissä käsissä.

Toinen kohtaaminen

Klinikalla on hiljaista ja tyhjää. Eletään korona-aikaa. Klinikan ylilääkäri kulkee nopeasti yhteen vastaanottohuoneista. Siellä on selvästi jo joku. Mietin, että mitähän siellä tapahtuu. Onko jollakin ilmennyt jotain yllättävää, ikävää?

Aika kuluu. Sovittu aikani oli jo tovi sitten. Ylilääkäri tulee minulle tuntemattoman lääkärin kanssa huoneesta ja he pyyhältävät toiseen huoneeseen. Muistan olleeni siellä kerran, kun vastaanottoni osui ylilääkärille. Kuuluu kovaäänistä puhetta.

Minulle tuntematon lääkäri palaa takaisin ja kutsuu minut sisälle. En muista, kysyikö hän jotain voinnistani, mutta muistan, kun hän katsoi silmiin ja sanoi tiukasti: ”Sinun käyttämäsi lääkeyhdistelmä on vaarallinen. Se voi altistaa vakaville sivuvaikutuksille.”

Epäilen, että hän odotti aloituksen vaikuttavan toisin kuin se minuun vaikutti. Raivostuin: ”Mitä helvettiä, olen hoidossa Suomen parhaassa hoitopaikassa, ja minulle tullaan sanomaan, että määrätty hoito on vaarallinen. Tappaako te aiotte?”

Seurasi paljon selityksiä. Sitä mukaa, kun lääkärin puhe kiihtyi ja kiihtyi, kuuntelin yhä vähemmän.

Kotimatkalla minut valtasi syvä epätoivo. Missä minun omalääkärini on, onko hänet erotettu? Mihin minä enää voin luottaa? Missä on minun turvani jatkossa?

Kolmas kohtaaminen

Olen sytostaattihoidossa. Osastolla on täyttä, joten minut sijoitetaan kahden hengen huoneeseen. Huoneessa on jo ikäiseni nainen, jota mies auttaa vaitonaisena hoitotuoliin. Jokin naisessa saa minut vetäytymään. Koetan keskittyä kirjaan. Tippapullon vaihdon yhteydessä syntyy tilanne, jossa keskustelua ei voi välttää.

Huonekaveri kertoo muuttaneensa kotoa väliaikaiseen asuntoon, koska liikkuminen kotona on mahdotonta. Muutostöitä kotona ei kannata tehdä, hän kuolee kuitenkin pian. Tavaroitaan hän on ottanut muutossa mukaan vain vähän, koska ei tarvitse paljon mitään. Uutta asuntoa ei hänen mukaansa muutenkaan kannata sisustaa sen kummemmin, koska hän kuolee pian. Perhe pääsee tyhjennyksessä helpommalla, kun tavaraa ei ole paljon. Kyllä sitä vähän aikaa selviää vähemmälläkin.

Olen ihan loppu, kun hän puolen päivän aikoihin lähtee. Päätän, etten koskaan enää suostu kahden hengen huoneeseen.

Iltapäivällä saan uuden, jälleen ikäiseni, huonekaverin. Hän tekee jotain läksyjä. Hoito näyttää olevan hänelle tuttu juttu. Kuulen, kuinka hän siirtää seuraavaa hoitoaikaa, lapsenlapset ovat tulossa hoitoon.

Aamupäivästä viisastuneena keskityn taas kirjaan. Huonekaveri kysyy lupaa avata television. Hallitus on kriisissä. Aihe kiinnostaa meitä molempia, ja pian käynnissä on vilkas keskustelu. Keskustelun lomassa hän selvästi vaivihkaa kartoittaa, mikä minun tilanteeni on. Minunkin uteliaisuuteni herää ja alan haastatella. Mikä syöpä, kuinka pahasti levinnyt, miten hoidettu, miten hoidot on sujuneet?

Paljastuu, että meillä on sama tauti ja yhtä pahasti levinnyt. Hänen kertoo, että hänen syöpäänsä on jo hoidettu kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta! Olen ihan puulla päähän lyöty. Minäkin saatan elää ohi ennusteiden ja säilyä selväpäisenä. Ja voi sitä tiedon ja tuen määrää, jota saan parin seuraavan tunnin aikana. Harmittaa, kun hoito loppuu ja pitää lähteä kotiin.

Kuva: PhotoMIX Company / Pexels