Juhlavuoden kirjoitushaaste: Helppoa arkea

Menen iloisesti mieheni kanssa kaupunkireissulle. Syksyisen junamatkan jälkeen minulla on ollut asentohuimausta tai jotain. Vuoteeseen asettautuessani tunnen jonkin sortin huimausta. Mutta sehän on vain mielikuvitukseni tuotetta.

Oikeaa tissiä survotaan mammografialaitteeseen. Voihkaisen kivusta. ”Jaksatko jatkaa?”, kysyy röntgenhoitaja, ja vaihdamme vasemman rinnan kuvattavaksi.

Tarkempien kuvien jälkeen siirrytään seuraavalla kerralla paksuneulanäytteisiin. Röntgenhoitaja kipaisee juoksujalkaa hakemaan tarvikkeita. Mieheni seuraa tilannetta kummissaan odotusaulassa.

24 minuuttia puudutettua ja sorkittua rintaani tupolla painellut hoitaja päästää minut lopulta kotiin: ”Haluatko tietää tulokset puhelimitse vai keskussairaalassa suoraan kirurgilta?” Molemmat käytännöt kuuluvat olevan valittavissa.

Koko rinta lähtee

Minna terveysasemalta kuuntelee kertomustani ja vakuuttaa, että yhdeksän kymmenestä varmistuskuvauksesta on ihan vaan vaarattomia ja huolettomia kasvaimia. Ei kannata huolestua.

Kirurgi kertoo rinnan lähtevän ja leikkauksen olevan edessä mieluummin nyt kuin heti. Pankin ystävällinen sielu kysyy puolisoltani halukkuutta testamentin ja edunvalvontavaltuutuksen tekoon. Onpa ajankohtaista.

Leikkaus on ohitse. Oksennan iltapalani. Aamulla yön yli levättyäni puuro maistuu. Ja ruoka. Ja päiväkahvi.

Naapurisängyn mummeli kertoo kahdesta rintasyöpätuttavastaan. Toinen käpertyi suruunsa ja jäi kotiin liikkumattomaksi. Toinen liikkui, kävi ihmisten ilmoilla ja vaikutti pirteältä. Siinä lähtösanat. Sopeudu tai ole sopeutumatta. Tämä on uusi normaalini. Nyt.

Leikkauksen jälkeen kirurgi käy irrottamassa toppaukset ja katsoo, että haava lähtee parantumaan. Syöpäsairaanhoitaja käy kertomassa ennusteen kolmen konstin hoitoketjusta, joka olisi todennäköisesti edessäni. Sytostaatit, sädehoitoja ja kolmen tai viiden vuoden estolääkitys. Prosyyrit kansioon.

Jumppasälli tulee kertomaan selkäleikkauksestaan ja viittilöi, miten minun tulee aamuin illoin venytellä kehoani, ettei tule tukoksia. Mies, hmm… Onneksi olen kovaosaisten päiväkerholla tottunut miespuoliseen jumppariin. Oletin, että fyssari olisi nainen. Parempi, kun olikin mies.

Tukea ja liemiä

Mies muistelee aikaamme lapsettomien tukiryhmissä ja kysäisee, saanko jostain tukihenkilön, kun kerran olen syöpäläinen. Naapuristakin syöpänainen jo ponnisti ikuisuuteen eikä häntä ole enää taluttamassa koiraa.

Saan tukihenkilön ja tukiryhmän. Neljästi vai viidesti kokoonnumme pienenä ryhmänä ihmettelemään elämän kierto- ja kierokulkuja. Riesa mikä riesa.

Dialyysiosaston siistijärouva kertoo potilaiden olevan ulkoisesti aika hyvinvoivan näköisiä. Taksia odottelivat usein siinä taukotilassa, johon rouva kohtalontoveri järjesti juotavaa ja syötävää tiputusten jälkeiseen odotteluun ennen kuin hyvinvointikeskus päästi taksiin ja toipumaan kotiin.

Miten ne taksiasiat? Mistä tilataan? Pari vuotta tukiryhmää odotellut nainen kertoili kokemuksistaan kelataksien tilaamisten suhteen. Entä peruukki? Mistä saa hyvän kaljupeitteen? Vai olisiko huivi in?

Kesä tulee ja hiukset lähtevät. Äitienpäivä on ajankohtana kiva sattuma menettää hiukset. Onneksi tytär on kampaaja ja sairaanhoitaja. Siitä vaan hiukset pois ja hikoilemaan.

Ramadan alkaa, samoin myrkkylienten titraukset. Sinne vaan taksilla Mikkeliin ja toisella kotiin. Se on sellainen tiistai keropäällä, joka kolmas viikko. Paitsi viides ja kuudes sytoliemi vaatii ekstraviikon lomaa ennen kuin neutrofiilit, valkosoluarvot, ovat sopivassa lukemassa.

Esilääkkeet ja vesilääkkeet. Kipuja ei ole eikä tule. Haava hoituu, dreeni irtoaa yhdeksännellä yrityksellä lopulta. Maksoittunut veri on jumittanut dreenin osaksi kehoani.

Sytostaatti on kiva keino sieluttaa itseään neulatyynynä. Kun suoni on ensin karannut ja tai puhjennut, voi kolmas sisar saada jonkin suonen imemään sisään hoitoliemiä.

Rumpuja ja robotteja

Juhannus tulee ja juhannus menee. Tulee syyskuu ja aika siirtyä säteilemään. Lokakuussa 15 arkipäivää kiillotan kaljuani Kuopiossa. Säderumpu ulvoo ja ulisee ympärilläni kuin häkä. Ei hajua, ei makua, ei mitään.

Äänettömän palvelun sairaala ottaa mummeja, vaareja ja yhden koulupojan hoteisiinsa. Sormea kohti näyttöruutua, ja robottiherra tietää sinun olevan aulassa valmiina riisumaan jumpperisi. Ja tarratohtorit ovat liimailleet kehoosi pyöreitä merkkirasteja. Niistä älyrobo tietää, mihin kohtaan suihkuttaa ja mitä.

Tulee joulu. Hiukset ovat sentään jo kiivihedelmän luokkaa. Taisin selviytyä?

Kuva: Iuliia Boiun/Unsplash