Juhlavuoden kirjoitushaaste: Paluu normaaliin?

Kun sairastuin, kaikki pysähtyi. Sain kuulla, että olen ”voittanut lotossa”. Minä, nuori, elämää täynnä oleva optimisti olin saanut syövän, johon sairastuu Suomessa muutama ihminen vuodessa.

Elämä rupesi kulkemaan etappi kerrallaan. Ensin leikkaus ja siitä toipuminen. Sitten sädehoidot, joiden jälkeen sairauden pitäisi olla siinä. Näin lääkäri oli sanonut alusta asti.

Sairastaessa ei osannut ajatella muuta kuin noita etappeja. Ja niin koitti se päivä, jolloin sädehoidot loppuivat. Istuin hoitopöydän laidalla ja sanoin heipat sädemaskille ja hoitajille.

Mielessä oli epäuskoinen ajatus, että tässäkö tämä oli: iso leikkaus ja 33 kertaa sädehoitoa. Kun kontrollissa annettiin terveen paperit, oli aika palata työelämään.

Kiitos ihanan työnjohtoni, sain palata töihin pikkuhiljaa omia voimiani kuunnellen. Olin onnellinen. Olin iloinen. Ja virtaa riitti. Huomasin kyllä, että ensimmäisen puolen vuoden aikana en olisi jaksanut tehdä täyttä työpäivää. Sädehoidot väsyttivät vielä pitkään hoitojen loputtua.

Sain olla minä. Sain tehdä työtä, josta tykkään. Sain olla taas terve. Huomasin, että jotkut tuttavani olivat hieman varpaillaan. Itse heitin välillä huumoria asiasta, mutta monelle se tuntui olevan liikaa.

Voiko näille asioille nauraa? Riippuu varmasti ihmisestä, mutta minä en olisi jaksanut ilman mustaa huumoria. Nauroin. Nauroin paljon. Nauroin elämän pienille iloille. Ja samalla pelkäsin. Ja jotenkin ihmeellisesti mieleni tyyntyi kaiken tämän keskellä.

Syöpä mielessä

Nyt olen ollut terve lähes muutaman vuoden. Suurin osa tuntuu unohtaneen, että koskaan edes sairastin. Minä en ole unohtanut. En toivo sääliä tai erikoiskohtelua, mutta toivon ymmärrystä siitä, että minä sairastan tautia mielessäni edelleen. Ei se sieltä häviä. Pelko uusiutumisesta ei vello enää yhtä suurena kuin heti sairastamisen jälkeen, mutta tietoisuus omasta kuolevaisuudesta on iskostunut jäädäkseen.

Päällepäin näytän terveeltä, mutta ajatuksissani syöpä on päivittäin. Ei enää isona pahana mörkönä niin kuin joskus, mutta hyvin tiedostettuna ja toisaalta häilyvänä ajatuksena, että mitä tahansa voi tapahtua, kenelle tahansa, milloin tahansa. Sairauksien, niistä selviämisien, kivojen juttujen tai onnettomuuksien todennäköisyydet ovat heittäneet kuperkeikkaa.

Yksi syy, miksi sairaus pysyy mielessä, on leikkauksen ja sädehoitojen aiheuttamat jälkioireet. Minun normaaliini kuuluu nykyään asioita, joilla huollan terveyttäni tavoin, joita en aikaisemmin joutunut tekemään.

Minun on esimerkiksi putsattava nenäni päivittäin, koska se karstaa, ja jotta pysyisin terveenä sairastumatta joka ikiseen flunssaan, joita ihmisten keskuudessa kiertää. Useinkaan en tässä kaikista varotoimenpiteistä huolimatta onnistu.

Ja kun jälleen niiskutan ja mietin, voinko syödä enempää antibiootteja, joudun vain tyytymään kohtalooni: tätä tämä nykyään on. Ainakin yksi hyöty sairastamisesta on ollut. Tuntuu, että terveydenhuollossa minut otetaan helpommin tosissaan taustani takia. Tutkitaan ja pidetään huolta. Siitä olen kiitollinen.

Palaanko koskaan normaaliin? En ainakaan siihen, mitä normaali oli ennen sairautta. Se normaali on muuttunut ja tilalle on tullut uusi, erilainen normaali. Normaali, jossa pyrin iloitsemaan pienistä asioista, nauramaan paljon, huomaamaan toiset ihmiset, ja ennen kaikkea pitämään huolta itsestäni ja läheisistäni.

Kuva: Warren Wong/Unsplash