Epävarmuutta toivon ja kiitoksen keskellä

Työssäkäyvä 47-vuotias sinkkunainen, kahden aikuisen tyttären äiti, hieroo rintoihinsa saippuaa lämpimän suihkun alla ja löytää jotain, mitä ei todeksi voi uskoa.

Patti on peukalonpään kokoinen. Suihkun jälkeen nainen tuijottaa itseään peilistä suoraan silmiin. Välillä katse harhailee pienten rintojen muotoa ja kokoa vertailemassa. On ne ehkä vähän eri malliset, nainen ajattelee.

”Rasvapatti”, hän sopertaa itsekseen ääni hiljaa värähtäen.

Runsaan kahden kuukauden kuluttua nainen lukee epikriisinsä toistamiseen keittiön pöydän ääressä. Takana on oikean rinnan poisto sekä kainalon tyhjennys. Hän on selvinnyt leikkauksesta hyvin.

Ensimmäisellä käynnillään syöpätautien poliklinikalla nainen oli puristanut ystävänsä kättä ja kuunnellut tarkkaan. Syöpä on aggressiivisempi kuin useat muut rintasyövät, mutta lääkäri kertoi, että juuri tähän syöpälaatuun on olemassa paljon uusia tehokkaiksi havaittuja lääkkeitä.

Nainen päättää ajatella positiivisesti. Hän uskoo huippulääketieteeseen, suomalaiseen ensiluokkaiseen syövänhoitoon. Hän luottaa syöpälääkäreihin ja -hoitajiin, jotka tekevät parhaansa hänen vuokseen.

Hänellä on tukenaan läheiset ja iso turvaverkko, johon kellahtaa aina tarpeen tullen lepäämään ja josta nousta jälleen omille jaloilleen. Hän paranisi.

Luottamus

Seitsemän vuoden kuluttua sama nainen istuu aamukahvilla kauniissa keittiössään, seuraa television aamu-uutisia ja lukee aamun lehteä. Hänen omassa elämässään on moni asia toisin kuin seitsemän vuotta sitten.

54-vuotiaana nainen sairastaa levinnyttä rintasyöpää jo viidettä vuotta. Hänet on leikattu kahdesti, hän on saanut useita sädehoitojaksoja sekä niin monta syöpälääkehoitoa, ettei pystyy muistamaan niistä nimeltä kuin muutaman.

Olosuhteisiin nähden nainen voi hyvin. Hän on vaimo, äiti, tytär, sisar, kummitäti, ystävä ja paljon muuta. Hän on aktiivinen yhteiskunnan jäsen. Hän on onnellinen tässä ja nyt.

Edelleen nainen uskoo huippulääketieteeseen, joka myös hänen tarinansa aikana on ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Edelleen hän luottaa syövänhoidon ammattilaisiin, jotka ovat tehneet ja tekevät parhaansa hänen vuokseen.

Nyt naisen luottamus perustuu vahvaan kokemustietoon. Hän on saanut elää ja haluaa elää väkevästi edelleen. Usein nainen ristii kätensä ja kiittää. Hän kiittää ennen kaikkea syöpälääketieteestä, ahkerista ja väsymättömistä tutkijoista sekä heidän kauttaan tapahtuneista ihmeistä. Nainen jaksaa toivoa.

”Miten tämän on annettu tapahtua?”

Tänään, tänä aurinkoisena elokuun aamuna, naisen elämässä on kuitenkin uusi pelko ja epävarmuus: Riittääkö hänelle ja hänen vertaisilleen tulevaisuudessa hoitajia, niitä auttavia käsiä, joihin hän on saanut aina luottaa.

Aamu-uutiset ja päivän lehti ovat sylkeneet naisen silmille pelottavia otsikoita jo keväästä saakka. Ne koskevat terveydenhuolloin työvoimapulaa, hoitajien palkkakuoppia, alan epähoukuttelevuutta, hoitajien voimistuvia lakkouhkauksia, rahapulaa, terveydenhuollon osaajapulaa.

Juuri tänään media maalaa kauhukuvia potilasturvallisuuden vaarantumisesta. Nainen muistaa usein sanoneensa, että jos nyt kerran piti syöpään sairastua, niin onneksi se tapahtui Suomessa.

Kaiken henkilökohtaisen pelon, tuskan ja epävarmuuden keskellä hän on nähnyt yhden asian, joka ei horju: suomalainen terveydenhuolto, johon hän on tottunut tukeutumaan pienestä pitäen. Tosiaankin – pitämään sitä itsestäänselvyytenä.

Nainen kokee huolta ja turhautuneisuutta, merkillistä pettymystä järjestelmään, joka on suuri ja kasvoton, mutta silti, ihmisten tekemä.

Miten näin on voinut päästä käymään? Miten tämän on annettu tapahtua?

”Jälleen yksi asia, jolle en voi mitään”, nainen ajattelee huokaisten.

”Olisihan tässä ollut tarpeeksi jo muutenkin”, hän tuhisee, laittaa jalkaansa pinkit lenkkitossunsa ja astuu raikkaaseen loppukesän aamuun.

Kuva: freestocks/Unsplash