Erään selviytyjän valoisa tulevaisuus

”Todellisuus on se, joka ei häviä silloin, kun lakkaat uskomasta siihen.”
~Philip K. Dick

Kerran onnistuin ilahduttamaan vanhempani, kun sain korkean kuumeen ollessani kuusivuotias. Heidän kasvoilleen hiipi puna, jonka saavat aikaan vain suhteettoman suuret odotukset ja varovainen toiveikkuus. He vääntelivät kasvojaan hermostuneina, aivan kuin kalat jotka ovat kadottaneet suuntavaistonsa ja säntäilevät päättömästi pitkin merivirtoja. Kasvojen väritys ja ilmeen kireydet kaikkosivat saman tien, kun kävi ilmi että kuume johtui vain poskiontelotulehduksesta. Äitini näytti pettyneeltä ja isäni mumisi, että mitä meistä nyt ajatellaan. Minusta tuntui, että tuona hetkenä kaikki muuttui ja mikään ei ollut ennallaan. Kuilu vanhempieni ja minun välillä kasvoi. He rakastivat minua, mutta tiesin heidän iltaisin keskustelevan, kun he luulivat minun menneen nukkumaan. Minussa oli jotakin vialla ja elämäni tulisi olemaan vaikeaa. He toivoivat minulle erilaista elämää kuin mitä he joutuivat kestämään.

Muutamat vuodet vierähtivät. Muistan sairaaloiden valkeat sieluttomat seinät ja loputtomiin jatkuvat käytävät, ohikiitävät sairaanhoitajat ja antiseptisen tuoksun, joka vallitsi kaikkialla ja sai aikaan tunnelman, joka huokui odottamista ja vakavuutta. Muistan kaikki ne tuolit, joilla istuin noina vuosina, suurin osa tuoleista tuntui takapuolessa kovilta ja epämukavilta. En kyseenalaistanut käyntejä sairaalassa enkä kaikkia niitä testejä ja kokeita, joiden uhriksi jouduin. Kuvittelin että sairaalat muodostivat merkittävän osan ihmisyyden rakennuspalikoista.

Kymmenvuotissyntymäpäivilleni ei tullut ketään, vaikka vanhempani olivat koristelleet asuntomme ilmapalloin. Jälkikäteen äitini selitti, että kutsujen oli täytynyt kadota postissa tai että aikataulu oli haastava, mutta syy ei ollut minussa. Ensi kertaa havahduin ihmettelemään rooliani suuressa maailmankaikkeudessa, kun vanhempani ajelivat päälakeni kaljuksi ennen 12-vuotissyntymäpäivääni. He istuttivat minut keskelle olohuonetta ja ohjeistivat minua pysymään paikallani. Kun pääni kiilsi kuin vastapesty vauvan peppu, äitini silitti poskiani ja hymyili surumielisesti. Hän sanoi elämäni kääntyvän paremmaksi, että kaikki tulisi olemaan helpompaa. Näytin ilmeikkäältä vanhempieni rinnalla, heidän hiuksensa tuntuivat järjettömän valtavilta.

Hiukseni kasvoivat takaisin ja kontrollikäynnit sairaalassa jatkuivat aikuisuuden kynnykselle asti. Valmistuin lukiosta ja pääsin opiskelemaan arkkitehdiksi. Astuin opintielle ja ajauduin mukaan opiskelijajärjestöön ja vietin tavallista opiskelijan villiä elämää. Kokeilin rajoja ja tutustuin elämään sen kaikissa päihtyneisyyden muodoissa. En päässyt etenemään opiskelijajärjestön hallitukseen, vaan minulle sälytettiin mitättömiä pikkutehtäviä, kuten kokousmuistioiden laatimista. Minut jätettiin laajojen kokonaisuuksien ulkopuolelle. Aina välillä vanhempani soittelivat ja kyselivät terveydentilastani. Ilmoitin heille voivani hyvin. Mitään ei tutkimuksissa koskaan löytynyt. Tapasin fiksun ja filmaattisen naisen ja rakastuin. Lopulta valmistuin yliopistosta ja suuren maailman portit olivat aukeamassa.

Kompastuin lopullisesti kaappini paisuneisiin seiniin ensimmäisessä työhaastattelussa. Merkit olivat olleet ilmassa, mutta olin liian naiivi ja lapsellinen huomatakseni todellisuuden eri vivahteita ja sävyjä. Haastattelussa haastattelija, tuo henkilöstöhallinnon vanhan konkarin arkkityyppinen hahmo, kysyi heti alkuun terveydestäni. Olin varautunut kertomaan osaamisestani ja miksi minusta saisi hyvän työntekijän ja mitä minulla olisi annettavaa yritykselle. Vastasin haastattelijalle olevani erinomaisessa kunnossa, mitä nyt lapsena minulta oli poistettu kitarisat ja kerran minulle oli määrätty antibiootteja tulehtuneeseen haavaan ja poskiontelotulehdukseen. Söin terveellisesti ja liikuin suositusten mukaan, minussa ei ollut mitään vikaa. Haastattelija ei silminnähden ollut tyytyväinen vastaukseeni.

“Sehän on harmillista”, hän sanoi. “Tutkimukset ovat osoittaneet, että vastoinkäymiset muokkaavat ihmisen ja tekevät hänestä erinomaisen työntekijän. Eiköhän sinunkin tilanne vielä muutu, hyvä mies. Odota vain huomista.”

Kaikesta huolimatta sain paikan ja aloitin työni ison suunnittelutoimiston kehittämisprojektissa. Avustin kokeneita suunnittelijoita ja arkkitehteja, imin heidän kokemuksestaan paloja, joilla kasvatin omaa pätevyyttäni. Vähitellen huomasin että ympärilläni kollegat alkoivat ilmestyä työpaikalle nuttu päässään tai heidän ulkomuotonsa muuttui. Sairauspoissaoloja tuntui olevan paljon ja ihmisiä hävisi välillä joukostamme hetkeksi. Palatessaan he näyttivät joko laihtuneilta tai lihavilta. Kahvipöydässä kollegat kertoivat äänekkäästi, miten heillä nyt oli kortisonipölly päällä ja miten sytoaivot antoivat heille uutta perspektiiviä elämään. Empatia ja sympatia olivat vallanneet työpaikkamme. Palattuaan kirurgin leikkauspöydältä tai muiden hoitojen vaihtoehtoistodellisuudesta, heitä ylistettiin ja heidän taitojaan kehuttiin. He saivat uusia projekteja hoidettavakseen tai heidän työnkuvaansa laajennettiin.

Minä olin edelleen avustavissa tehtävissä. Tuntui kuin ympärilläni kuiskuteltaisiin ja minua ei enää kutsuttu mukaan yhteisiin rientoihin ja tiiminrakennustilaisuuksiin. Esimieheni tiedusteli laboratoriotestien tuloksia, pudisteli päätään viitearvoissa oleville veriarvoilleni ja katsoi minuun poraavalla katseella, aivan kuin olisin kummajainen. Viihdyin työssäni mutta koin että osaamistani ei täysin hyödynnetty, että junnasin paikallani haasteettomalla ei-kenenkään-maalla, josta ei ole poispääsyä ja jossa jokainen päivä on edellisen kaltainen ilman muutoksen häivää ja lisämausteita.

Paluu menneisyyteen toteutui, kun eräänä aamuna heräsin syvästä unesta ja huomasin keittiösakset yöpöydälläni. Tartuin niihin ja pyysin vaimoani leikkaamaan kylpyhuoneessa hiukseni lyhyiksi. Viimeistelyn hoidin itse parranajokoneella, joka kävi tarkoitukseen erinomaisesti. Lopputulos oli upea: seisoin hiustukkojen keskellä ja päälakeni kiilsi jälleen. Vaikutusvoimaa lisätäkseni maalasin itselleni upeat silmäpussit ja lainasin kumppanini puuteria, jotta kasvoistani tuli kalpeammat.

Työpaikalle saapuminen ei noudattanut draaman kaarta, vaan vähin äänin ilmestyin kahvihuoneeseen aamupäivällä ja syvällä äänellä raportoin minulla todetusta syövästä. Leikkausta ei tarvittu, mutta sytostaattihoidoissa olin käynyt kahdesti. Yllättynyt ilo alkoi kuvastua työtoverieni kasvoilta ja he näyttivät siltä kuin heidän hartioiltaan olisi poistettu painava kantamus. Henkilöstöhallinnon setämies, joka oli minua haastatellut vuosia aikaisemmin, taputti minua olalle ja totesi mahtipontisesti: “Minähän sanoin, että kyllä sinusta vielä osa porukkaa saadaan. Tervetuloa joukkoon, kyllä minä tiesin että sinussa on potentiaalia.”

Tunsin pistoksen sydämessäni, mutta hymyilin kasvoillani kiitollinen ilme, olinhan nyt osa suurta kokonaisuutta, kuin yksi pelaaja jalkapallokentällä. Peli oli potkaistu käyntiin ja pallo oli minulla. Valehtelin jopa vanhemmilleni, he olivat huojentuneita kuultuaan syövästäni ja sanoivat että nyt voisin olla niin kuin kaikki muut. Terveinä he olivat kokeneet elämän raskaan painolastin, nyt he olivat syvästi onnellisia puolestani.

Valheilla on usein lyhyet jäljet ja kerran melkein jäin kiinni, kun kerroin olleeni hoidoissa sairaalassa edellisenä päivänä. Kun vastasin kollegalleni, että missä sairaalassa kävin hoidoissa, niin hän ihmetteli miksei ollut nähnyt minua siellä sinä päivänä. Hänkin oli ollut tiputuksessa. Leikin hajamielistä enkä muistanut tarkkaa kellonaikaa. Vitsailin jopa sytoaivoillani.

Sattui kummia ja huomasin eteneväni urallani, saavani oman projektin johdettavaksi ja alaisia osaksi tiimiä. Joka päivä tunsin valheiden kuristavan kurkkuani ja kirosin osaani tässä julmassa maailmassa, jossa sairastuminen oli tehty niin kovin vaikeaksi.

~

Lisätietoa kirjoitushaasteesta ja osallistumisohjeet.