Ihmeellinen syövänjälkeinen elämäni

Jos jostain täytyy aloittaa, niin tästä. Tästä päivästä, tästä hetkestä, tästä musertavasta olemassaolostani, joka on tuhannen ihmeen tulos. Tästä hetkestä, joka saa toisinaan nousemaan korkeuksiin ja toisinaan toivomaan, että voisin luopua kaikesta. Luopua tästä ihmeestä, sillä tämä kaikki on liikaa pienelle ihmiselle kantaa.

Miten elää sen jälkeen, kun todellisuuden harso on hetkellisesti vedetty pois näkökentän tieltä paljastaen kaiken sen mahdollisen ja mahdottoman, minkä olemassaolosta ei aiemmin tiennytkään? Kun elämälle onkin yllättäen piirtyneet rajat, jotka on sitten vielä ylitetty. Tehty mahdottomasta mahdollista ja heitetty takaisin sokean kansan joukkoon. Niiden, jotka eivät tiedä noista rajoista vielä mitään.

Halki, poikki ja pinoon. Sitten vielä pari kierrosta kuivauslingossa ja lihamyllyn läpi pakettiin. Sellainen matka on toisilla meistä takana, mieletön matka. Eikä ole sanomista, että tässä olisi jotain kovin paljon hirveämpää kuin vaikkapa betonijyrän alle jäämisessä tai jätevesikaivoon tippumisessa. On toisia, joille arpaonni arpoo toisenlaiset kohtalot, eikä ole meidän tehtävä vertailla niitä. Tämä kertookin juuri minun kohtalostani, juuri tästä korvaamattomuudessaan merkityksettömästä elämästäni, joka hehkuu ihmeenä tämän päivän ja jokaisen päivän kohdalla.

Kuitenkin kun näyttely suljetaan, kun kaikki uteliaat, haltioituneet ja tuomitsevatkin vieraat ovat lähteneet, mitä jäljelle jää? Kun ihme lakkaa käsitteenä ja sanana tarkoittamasta mitään, kun kukaan ei jaksa enää ihmetellä, mitä sille tapahtuu? Sillä käytyään läpi elämän ja kuoleman vuoristoradat, muuttuu väistämättäkin sellaiseksi, jollaisia ei ihan joka päivä ole totuttu näkemään. Perustavanlaatuisesti erilaiseksi. Se ei tapahdu ihmettelyn kohteena olemisen janosta, vaikka se osaakin kaikessa hullunkurisuudessaan olla välillä juovuttavaa, vaan koska on vain ihme eikä muuta voi. Ei lakkaa noin vain olemasta siinäkään vaiheessa, kun ikinälkäinen yleisö siihen kyllästyy. Sanoo, että riittää jo, olet jo niin nähty.

Siitä tullaankin takaisin tähän hetkeen. Kun sairaalahuoneiden päälle kaatuvat seinät on arkistoitu syvälle tunnemuistiin, auttavat kädet ovat kaikonneet, säälivät ja ihmettelevät katseet ovat sammuneet, jäljelle olen jäänyt vain minä ja terveyteni rippeet. Kaiken menettäneenä ja kaiken takaisin saaneena. Ei saisi enää puhua syövästä, eikä haluakaan, muttei osaa enää puhua mistään muustakaan. Pitäisi elää eteenpäin, mutta tästä matkan vaiheesta ei kerrotakaan missään opaskirjassa. Miten jatkaa tavallista elämää siitä, mihin se jäi, kun mikään siinä ei ole enää lähelläkään normaalia?

Onko elämää sodan jälkeen? Onko elämää syövän jälkeen? On, koska ainut varma asia on, että elämä jatkaa aina kulkuaan ja virtaa läpi pienestäkin raosta. Mutta on kuoltava entiselle elämälleen, jos haluaa päästä eteenpäin. Hinta on kova, ja se peritään kysymättä, kuin varkain. Kysytään näennäisesti, että haluatko, vaikka ei valinnanvaraa oikeasti jätetä. Hinnan maksaa kuitenkin mukisematta, suorastaan kiitollisena, kun ei muuta voi. Sitä paitsi, jos siihen ei suostuisi itse, maksu vietäisiin joka tapauksessa. Ryöstöksi sitä siis voisi oikeastaan kutsua. Sinulta ryöstetään Sinut ja annetaan takaisin kokoon kursittu ruumiisi ja uusi elämä, joka täytyy aloittaa tyhjästä, sillä siinä ei ole enää mitään tuttua.

Todellinen ihme tapahtuu vasta myöhemmin. Kun kiinnostuneimmatkin katselijat ovat kyllästyneet ja lähteneet, kun vanhaa elämäänsä on surrut tarpeeksi, itkenyt itsensä ontoksi. Vasta silloin huomaa sisällänsä kasvavan jotain uutta. Hennon tuikkeen syttyvän silmiin ja leviävän lämpönä koko kehoon. Ihme, joka onkin jotain pelkkää edelleen hengissä olemista suurempaa. Jotain, joka on tosiaan muuttanut kaiken perustavanlaatuisella tavalla, laatinut elämään aivan uudet pelisäännöt. Ympäröivää maailmaansa ei enää katsokaan arkisten ja harmaiden lasien läpi, vaan näkee nyt värejä, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan. Muistaa pysähtyä yhä useammin haistelemaan raikasta ulkoilmaa ja huomaamaan kaikki yksityiskohdat, jotka vain odottavat löytäjäänsä. Onko taivas tosiaan aina ollut noin henkeäsalpaavan syvänsininen ja pilvet noin kepeitä ja unenomaisia?

Todellinen ihme on vapaus. Vapaus niistä ajatuksista ja muiden sekä itsensä itselleen asettamista rajoituksista, jotka kahlitsevat liiaksi elämää. Vapaus heittäytyä aivan kahjoksi ja rakastaa täysillä mitään pelkäämättä tai säästelemättä. On ironista, että vasta menetettyään elämänsä, vasta kuoltuaan todella alkaa elää. Juuri nyt, tässä hetkessä. Sillä mitään muuta ei todellisuudessa ole koskaan ollutkaan. Huominen on vain illuusio, johon kaikilla meistä ei ole varaa.

~

Lisätietoa kirjoitushaasteesta ja osallistumisohjeet.