Juhlavuoden kirjoitushaaste: Kipusi ei ole oire
”Älä nielaise, älä nielaise, älä nielaise.” Mantra, jota toistan itselleni hiljaa mielessäni.
Jossain vaiheessa suuni täyttyy syljestä, ja nielaisen refleksinomaisesti. Tunnen, kuinka polte laskeutuu nielustani vastalaukkuun asti ja kuinka palanut ruokatorveni anoo armoa.
En ole syönyt tai juonut moneen päivään. Ravitsemukseni tulee valkean nesteen muodossa suoraan rintakehääni. Olen kertonut kivustani päivittäin, mutta joka kerta asiaa vain seurataan.
Lääkäri huolestuu syömättömyydestäni. Ei kivustani, ei ahdistuksestani vaan siitä, että kehoni ei saa tarpeeksi energiaa. Hän pohtii, voisiko ruokatorven kipu vaikuttaa asiaan. Haistattelen hänelle. En oikeasti, mutta haluaisin.
Minulle tuodaan vihdoin tuo kapseli, jonka pitäisi taltuttaa kipuni. En saa sitä kuitenkaan nieltyä. Joka yritykseni johtaa kivun lisäksi vatsani kramppiin sekä lääkkeen oksentamiseen. Saan lääkkeeni suoraan katetriini.
Suloinen lämpö valtaa kehoni ja purskahdan itkuun. Sairaanhoitaja toruu minua, sillä eihän enää ole itkemisen syytä, onhan kipu nyt poissa. Yritän nyyhkytykseni lomassa selittää, miten kipu on läsnä, mutta siedettävä ja kuinka olen padonnut ahdistustani kauan, sillä pienikin liike aiheutti viiltävää tuskaa. En saa tätä sanotuksi vaan pyydän anteeksi.
Seuraavat päivät saan lääkkeeni kapselina mutta vain, jos muistan pyytää sen. Olen vastuussa kipuni lievittämisestä, vaikka en edes tiedä, kuinka paljon saan lääkettä päivässä ottaa tai mikä olisi optimaalinen aika kapseleiden välillä.
Monen epäonnistuneen kokeilun jälkeen osaan laskea tunteja ja vaatia kipulääkkeeni oikeaan aikaan. Koen olevani narkkari julman diilerin armoilla. Paitsi että vieroitusoireiden sijaan kärsin sytostaattien aiheuttamasta kivusta, ja diileri on terveydenhuollon ammattilainen.
Kivunhoidon puute
Kaikissa seuraamissani ammattilaisten pitämissä luennoissa painotetaan syöpäpotilaan kivunlievitystä. Totuus kuitenkin usein on, että potilaiden kipua alihoidetaan tai jätetään täysin hoitamatta elleivät he osaa vaatia apua. Vasta kun potilas todetaan parantumattomaksi, saapuu palliatiivinen hoitotiimi kuvioihin ja elämänlaatua aletaan pohtia kunnolla.
Suomi on ehkä syövän hoitamisen kärkimaita, mutta kivun hoidossa olemme surkeita. Lääkkeitä ei määrätä, vaikka potilas kärsii, eikä potilas uskalla vaatia kipulääkettä, sillä hän luottaa lääkäriin tai kokee, että kipu kuuluu asiaan ja nyt on vain kärsittävä.
Olen ikuisesti kiitollinen saamastani hoidosta, ilman sitä olisin kuollut aikoja sitten. Mutta kaikille teille, jotka katsoitte kärsimystäni ettekä tehneet mitään, sanon vihdoin: Haistakaa paska!
Kuva: nikko macaspac / Unsplash