Juhlavuoden kirjoitushaaste: Paluu uuteen normaaliin

Syöpä on muuttanut elämääni kolme kertaa. Ensimmäisen kerran se muutti elämäni puolisoni sairastuttua aivolymfoomaan vuonna 2006 ja uudelleen taudin uusiutuessa vuonna 2007.

Kun osallistuin puolisoni kanssa kesällä 2008 Meri-Karinassa hematologisten syöpäpotilaiden ja kantasolusiirtopotilaiden parikurssille, kurssilla luennoinut psykologi sanoi, että syöpä on vedenjakaja elämässä. Sitä se oli silloin ja sitä se on ollut myöhemminkin.

Toisen kerran syöpä tuli iholleni ja tunkeutui minuun luvattani, kun sain vuoden vaihteessa 2012–2013 diagnoosin indolentista follikulaarisesta lymfoomasta. Tauti oli laajalle levinnyt ja oireinen. Olin kuolemanväsynyt, ja oireet haittasivat elämää.

Sytostaatti- ja vasta-ainehoidot alkoivat maaliskuussa 2013, ja leikkauksineen olin poissa töistä lähes yhdeksän kuukautta. Tauti saatiin remissioon elokuussa 2013 eikä se ole sen jälkeen palannut takaisin.

Draaman kaarta

Olen ollut indolentista syövästä terve pian yhdeksän vuotta. Mutta kun palasin takaisin töihin aluksi osa-aikaisesti syksyllä 2013, minut syrjäytettiin työtehtävistäni. Vuonna 2015 jätin taakseni 30 vuoden työuran ja siirryin uusiin tehtäviin organisaatiossa, jossa työskentelin. Työtehtävistä syrjäyttäminen oli nöyryyttävä kokemus, ja kokemuksen jättämää haavaa kannan edelleen, vaikka sainkin siirron työyhteisöön, joka otti minut avosylin vastaan.

Kolmannen kerran syöpä muutti elämäni, kun puolisoni menehtyi vuonna 2015 aivolymfooman kolmanteen relapsiin. Tauti palasi kuin puskista ja tappoi elämänhaluisen miehen kymmenessä viikossa. Molemmat jo aikuistuneet pojat ehtivät muuttaa pois kotoa, ja jäin yksin. Draaman kaarta on siis riittänyt.

Syöpä on osoittanut minulle julmimman puolensa hyvin raa’asti, mutta on se opettanutkin. Kun palasin sairauspoissaoloni jälkeen takaisin töihin, työterveyslääkärini sanoi: ”Elämässä on muutakin kuin työ.”

Olin siihen asti hyvin työhön orientoitunut enkä säästänyt itseäni lainkaan, mutta syövän jälkeen vauhtini ja vaatimukseni itseäni kohtaan ovat vähentyneet. Nykyinen esihenkilöni sanoi minulle, että kokemusteni jälkeen hän ei edes vaadi minulta 100 prosenttia, 80 prosenttia riittää – empaattista.

Syöpähoitojen jälkeiset toistuvat infektiotkin ovat pakottaneet minut hiljentämään tahtia. Keuhkokuume keväällä 2019, säikäytti minut todella, sillä keuhkokuumeesta toipuminen kesti kauan.

Carpe diem

Elämänarvojani syöpä on myös muuttanut. Se on muistuttanut inhimillisyydestä ja elämän rajallisuudesta. Tartu hetkeen, carpe diem, on tunnuslauseeni. Teen niitä mukavia asioita nyt enkä niiltä osin säästele itseäni.

Olen nyt 61-vuotias. Jos pysyn työkykyisenä, vanhuuseläkkeelle jään sinä vuonna, kun täytän 65 vuotta, mutta jo ensi vuonna lyhennän työaikaani 80 prosenttiin. Panostan elämänlaatuun.

Indolentti syöpäni voi palata tai sitten ei. Nykyisten tutkimustulosten valossa relapsi on yhä epätodennäköisempää, mutta syöpä on epäluotettava kaveri. Siksi olenkin päättänyt elää nyt enkä sairastaa tulevaa tautia.

Kun ystäväni ja sukulaiseni päivittelevät aktiivisuuttani, vastaan heille: ”Olen nähnyt kuoleman, siksi haluan elää.”

Tartu sinäkin hetkeen, elä!

Kuva: Timothy Eberly/Unsplash