Juhlavuoden kirjoitushaaste: Periaatteessa terve
Täydellinen hoitovaste. Lääkärin sanat iskostuvat tajuntaani. Kuvauksessa ei ollut löytynyt jäännöskasvaimia tai leviämistä.
Puoli vuotta aiemmin olin kuullut sairastavani laajalle levinnyttä munasarjasyöpää. Kaksi viikkoa shokkidiagnoosin jälkeen minulle oli tehty radikaali vatsaontelon avoleikkaus, jonka jälkeen olin saanut kuusi kertaa sytostaatteja.
Olin menettänyt hiukseni, hormonini, ruokahaluni ja toisinaan myös kävelykykyni. Olin maannut sängynpohjalla oksentaen ja kontannut vessaan. Olin ostanut peruukin, jota käytin tasan kerran. Olin ollut niin kipeä, etten voinut liikkua ja niin väsynyt, etten välillä päässyt koko päivänä pois sängystä. Ja nyt olin parantunut.
Halusin kertoa hyvät uutiset heti lähimmäisilleni. Kuvaus oli puhdas, olen periaatteessa terve, kirjoitin viestiin toisensa perään. Soitin äidilleni ja parhaalle ystävälleni. Olen periaatteessa terve, kerroin heille. Kerroin työnantajalleni, että voin palata suunnitellusti töihin, sillä olen periaatteessa terve.
En nukkunut kokonaisia öitä ilman unilääkkeitä, sillä vaihdevuosioireet valvottivat minua. Haluttomuus hiipi parisuhteemme kolmanneksi pyöräksi. Kuumat aallot vaivasivat päivin ja öin. Niveliäni särki joka päivä jatkuvasti, sillä se on estolääkkeen sivuvaikutus.
”Ihan hyvin”
Minun piti olla terve, mutta tunsin itseni sairaaksi, väsyneeksi ja masentuneeksi. En halunnut puhua vaivoistani, sillä olin juuri voittanut kuoleman. Tuntui pikkumaiselta valittaa säryistä, jotka olivat osoitus siitä, että viikatemies oli saanut aikaan vain pintanaarmuja.
Miten sinä voit? Ihmiset kyselivät vointiani, ja aina vastasin samoin. Ihan hyvin. Ihan hyvin. Ihan hyvin. Lopulta välttelin ihmisiä ja heidän kysymyksiään. En halunnut voida ihan hyvin enkä kertoa enää kenellekään, että olen periaatteessa terve.
Halusin muuttaa yksin mustaan luolaan, jossa voisin surkutella typeryyttäni. Miksi en pystynyt olemaan kiitollinen siitä, että olen elossa? Halusin olla yksin hiljaa ja samaan aikaan huutaa koko maailmalle, että miksi te ette ymmärrä, kuinka minua särkee! Söin unilääkkeitä, kipulääkkeitä ja masennuslääkkeitä, ja olin periaatteessa terve.
Kuukausien ajan kerroin kaikille olevani periaatteessa terve. En uskaltanut enkä halunnut olla vain terve. Omasta mielestäni en enää koskaan olisi terve vaan korkeintaan periaatteessa terve. Koskaan en tietäisi, milloin syöpämörkö taas iskisi tai vaikka se jo vaanisi pikkuriikkisenä paholaisena piilossa jossain elimistöni syvyyksissä.
Puhuin psykologilleni kyvyttömyydestäni sanoa olevani terve. Hän kertoi, että se on syövästä parantuneilla normaalia. Minulta vei aikansa tottua ajatukseen, että saatan pian kuolla syöpään. Yhtä pitkään vie aikaa tottua ajatukseen, etten siihen kuollutkaan.