Juhlavuoden kirjoitushaaste: Vaikea tie takaisin terveeksi
Huomasin pienen kiinteän patin reidessäni joulukuun alussa. Seurasin sitä pari viikkoa. Kova, kivuton patti kasvoi. Se painoi hermoa.
Arvasin, että nyt minä sain sen, saman kuin toisetkin lähisukulaiseni. Eikä meillä tosiaankaan ole tapana sairastaa pitkään. Vuosi riittää.
Sanoin, että syksyä en näe. Sain lähetteen biopsiaan tammikuun alussa, ja helmikuun puolenvälin jälkeen patti leikattiin pois. Kirurgi sanoi, että se oli mandariinin kokoinen.
Olin kärsinyt joulukuun lopusta lähtien hermokivuista. En voinut istua, kävelyäkin oli rajoitettava. Pystyin nukkumaan vain pari tuntia yössä pienissä pätkissä. Sama jatkui leikkauksen jälkeen, onneksi lievempänä.
Syöpähoidot aggressiiviseen lymfoomaani aloitettiin maaliskuun lopussa. Onkologi sanoi, että tämä on helposti hoidettu. Ennuste oli yli 90 %. Vain yksi IPI-piste: vanha nainen.
Hoitojen jälkeen ”restaging” kertoi, että olin tukevasti remissiossa. Sinne asti selvisin masentumatta. Enkä ollut ahdistunut.
Kontrollia vai ei?
Luin kaikki mahdolliset kotimaiset ja kansainväliset julkaisut aiheesta. Tilasin itselleni kopiot kaikista omista papereistani. Halusin hallita tilannetta.
Lääkäriltä en osannut oikein kysyä mitään, enkä tavannutkaan heitä kuin vain hoitojen alussa ja lopussa. Milloin olisin kysynyt? Taisin itse tietää lähes yhtä paljon kuin lääkäritkin. Osasin minä artikkeleita lukea ja ymmärtää.
Sairaalani lääkäri oli omassa julkaisussaan todennut, että uusiutuessaan syöpäni ennuste on huono, ja elinaikaa vain kuukausia. Varsinkin jos kyse iäkkäästä potilaasta. Ja minä olin iäkäs potilas. Vaikka se tuntui pahalta, hyväksyin sen. Jos ei voi hoitaa, antaa olla.
Ihmettelin, että mitä minä kontrolleilla. Suostuin käymään yhdessä verikokeessa. Olin itsekin utelias näkemään yleistilanteeni. Seuraavaa kontrolliaikaa voisin siirtää halutessani – tai olla jatkamatta kontrollikäyntejä.
Sitten iski tunne, että minut jätettiin yksin. Minut, joka ei ahdistunut syövästä. Ajoittain vain kärsin itsesäälistä: miksi vielä minäkin! Koetin karistaa nuo tunteet nopeasti pois.
Kontrolleista luopuminenkin oli aivan oma päätökseni, jota ei kyseenalaistettu. Olin siis sairastunut syöpään ja parantunut, mutta olin sitten jäänyt vellomaan syöpäajatuksiini. Uskoin yhä kuolevani tähän syöpään.
Liityin kaikkiin syöpäryhmiin, joita sosiaalisessa mediassa on. Erosin niistä, koska ne saivat minut pysymään syöpäsairaana. Sitä minä en halunnut, mutta vertaistukea olisin tarvinnut.
Terveiden maailmaan
Olen nyt terve, mutta en ole uskoa sitä itse. Mennyt sairaus muistuttaa joka päivä itsestään. Vieläkään en jaksa tehdä mitään keskittymistä vaativaa työtä.
Olen harrastanut sukututkimusta vuosikymmeniä, mutta nyt en saa siihen otetta. Kävelylenkit aiheuttavat kipua, eikä minun edes tee mieli mennä ulos, kun koko ajan täytyy varoa, etten taivuta jalkaa liikaa, mikä aiheuttaa tuskaista hermokipua. En käy mökillä, koska matka kestää useita tunteja, eikä jalka vieläkään pidä istumisesta. Ja minulla jos kenellä oli helppo syöpä!
Sitten liityin somessa mukaviin ryhmiin. Historiaa ja vanhoja kaupunkeja. Kommentoin ja seurasin toisten kommentointia. Sain ajatukset pois syövästä. Valitettavasti korona-aika kaventaa sosiaalisia suhteitani, koska syöpähoitoni ovat tehneet minusta pitkäksi aikaa voimakkaasti immunosuppressiivisen.
Kolme koronarokotusta olen saanut, mutta ne eivät nosta vasta-ainetasojani, koska minut parannettiin syövästä. Kukaan ei kerro, miten minut voisi pelastaa koronalta!
Vain maski päällä uskaltaudun joskus harvoin ihmisten pariin. Kauppoihin tekee jo mieli. Kai kohta täytyy jatkaa remonttiakin, joka jäi kesken tämän syöpäreissun takia. Täytyy vaan pakottaa itsensä takaisin terveiden maailmaan. Itse on mentävä, ei sinne kukaan ohjaa.
Olen selviytynyt ja kuntoutumassa.
Kuva: Ümit Bulut / Unsplash