Minun polkuni

Lokakuun ensimmäinen päivä

Oli kaunis, kuulas ja ajankohtaan sopivasti kolea päivä, ja minä olin innokas kuin elokuun ekaluokkalainen, olinhan ensimmäistä päivää uudessa työpaikassa! Minut oli valittu 36 hakijan joukosta haastattelun kautta seurakuntayhtymän vahtimestarisuntion toimeen 55-vuotiaana.

Lottovoitto, sanoivat monet tuttavat, että tuon ikäisenä vielä saa vakituisen työpaikan isosta organisaatiosta. Lottovoitosta en tiedä yhtään mitään, mutta motivaatiosta ei ollut puutetta, kun seurasin kokeneen kollegan kintereillä tutustuen seurakunnan lukuisiin tiloihin ja työntekijöihin.

Jospa uskoisikin, että minut oli tähän syystä valittu, hyväksi havaittu. Tuskin maltoin odottaa, että pääsen tarttumaan toimeen!

Oma kännykkä taskussa häiritsi pitkin päivää, äänettömänäkin surrasi soittoja tuntemattomasta numerosta. Ärsytti. Kirosin hiljaa mielessäni nettiliittymämyyjät ja kaikki muut puhelinhäiriköt suohon, koska minulla oli nyt tärkeä päivä. En ehtinyt vastaamaan edes sitä kertoakseni, joten torppasin jokaisen puhelun.

Iltapäivällä tuli tekstiviesti työterveyshoitajalta: ”Olen yrittänyt tavoittaa, vastaa puheluun.”

Ymmärsin yhdistää soitot tuntemattomasta numerosta tuohon viestiin ja yhtäkkiä tuli kylmä ja kuuma yhtä aikaa.

Olin samalla viikolla ollut työhöntulotarkastuksessa, ja kaikki vaikutti olevan kunnossa. Verikokeessa kävin edellisenä päivänä, syyskuun viimeisenä. Ja nyt, kesken tärkeän päivän työterveydestä yritetään pommittaa minua puheluilla.

Ohimoissa alkoi jyskyttää ajatus, ettei tätä tapahtuisi, jos kaikki olisi kunnossa. Entä jos kysymys onkin jostain sivuseikasta, tahtovat tarkennusta johonkin, mikä pitää vielä kirjata kysytyksi työhöntulotarkastukseen. Vapisevin sormin sain soitettua näytössä näkyvään numeroon.

Ystävällinen, mutta hiukan hermostuneen oloinen hoitaja vastaa puheluuni. Hän sanoi: ”Työterveyslääkäri haluaa nyt yhteyden sinuun, verikokeissa on ilmennyt jotain huolestuttavaa.”
”Mitä siellä on?”, kysyin.
”Trombosyytit ovat huomattavasti yli viitearvojen, lääkäri soittaa sinulle kohta. Vastaa puheluun”, vastasi hoitaja.

Siihen hetkeen pysähtyi kaikki, uusi ura ja sen hetkinen toiminta väistyivät jonkun tuntemattoman tieltä. Vastasin työterveyslääkärin puheluun seurakunnan palvelupisteen rappukäytävässä ja sain kuulla, että minun olisi syytä hakeutua päivystykseen lisätutkimuksia varten. Helsingistä oli soitettu lääkärille löydöstä. Verikokeessa trombosyyttiarvo oli yli tuhat ja se voi olla merkittävä veritulppariski.

Päivystykseen

Lähdin kesken ensimmäisen työpäivän Etelä-Karjalan Keskussairaalan päivystykseen kolmelta iltapäivällä. Tunnin sisällä olin käynyt kotona ja kävellyt sairaalaan ja koko matkan pelkäsin, että saan infarktin ennen kuin ehdin perille.

Vastaanottava hoitaja katsoi tietoni koneelta ja kysyi, jaksanko istua. Jaksoin kyllä istua, enhän tuntenut mitään muuta kuin pelkoa.

Päivystyksessä aika pysähtyi. Odotin pitkällä käytävällä muiden hiljaisten kanssa toivoen, että kipuilevat lapset pääsevät jonon ohi. Tunsin kuitenkin olevani turvassa, ja menin nöyrästi jokaisen kutsun perään, jonka sain; sydänfilmiin, verikokeeseen, keuhkokuviin ja lopulta lepopaikalle verenpaineseurantaan.

En tiennyt, pääsenkö kotiin, mutta yritin pysyä positiivisena järkeilemällä, että en voi huonosti eikä minulla ole kipuja. En siis voi olla kovinkaan sairas.

Lopulta päivystävä lääkäri tuli luokseni ja sain arvion tilastani. Onnekseni hän oli hematologi ja osasi rauhallisesti kertoa epäilyksensä diagnoosistani; essentiaalinen trombosytemia, joka tullaan varmistamaan vielä luuydintutkimuksella heti seuraavalla viikolla.

Sain kuulla, että sairaus on pahanlaatuinen ja krooninen mutta hyväennusteinen. Olin ehkä yhtä hämmästynyt kuin peloissani. Päivän ei pitänyt päättyä näin, ja pääni täyttyi kysymyksistä, joita en saanut kuitenkaan kysytyksi.

Iltapäivästä alkaneet tapahtumat saivat aikaan pohjattoman väsymyksen, ja eniten halusin kuulla, että voin mennä kotiin ja olla rauhassa, etten ole kuolemanvaarassa.

Eteenpäin syövän kanssa

Seuraavat viikot olivat tavallista raskaampia, koska jokaista päivää väritti odotus ja epätietoisuus. Kävin luuydintutkimuksessa ja vatsaani ultrakuvattiin, mutta tulokset antoivat odottaa itseään kaksi piinaavaa viikkoa.

Kun lopulta hematologi kutsui luokseen kuulemaan varmistunutta diagnoosia, tieto oli pysäyttävänäkin helpotus; sairauteni on löydetty, olen hoidossa, olen seurannassa.

Sattumalöydös työterveystutkimuksessa saattoi pelastaa henkeni, ja tämän sairauden kanssa voin elää ainakin toistaiseksi normaalia elämää ilman sairauden tuntemuksia. Disperiinillä ehkäisen tulppariskiä, ja ikäni puolesta kuulun vielä matalan riskin potilaisiin.

Tiedonhankintaan olen käyttänyt paljon aikaa, ja siihen olen oikeutettu, kysymys on minun terveydestäni. Tiedon avulla voin jatkaa elämääni kutakuinkin huoletta. Vaikka sairastan harvinaista veritautia, voin luottaa nykylääketieteeseen ja siihen, että hoitoni on hyvää.

Koeaikani uudessa toimessa päättyi viikko sitten. Neljän kuukauden aikana olen saanut perehdytyksen monipuoliseen ja itsenäiseen työhön, josta olen edelleen innoissani. Sen lisäksi olen viimeisten kuukausien aikana käsitellyt mielessäni tiedon sairaudesta, joka vaikuttaa koko loppuelämääni, ja on pitänyt hyväksyä kohdalleni osunut epäonni.

Elämän sattumanvaraisuuden ja rajallisuuden ymmärtäminen on kuitenkin antanut kykyä elää jokainen päivä enemmän läsnä olevana, enemmän kiitollisena arkisistakin hetkistä.

En murehdi tulevia päiviä tai vuosia. En voi tietää, mitä ne tuovat tullessaan. Minulla on kehoni, joka kaikilta osin ei ole terve enkä voi sille mitään. Tiedostan sairauteni, ja opettelen olemaan sinut sen kanssa.

Tästä lähtien kuljen eteenpäin sen kanssa. Tämä on minun matkani, minun polkuni, kaunis ja mutkitteleva eikä ole tarpeenkaan tietää, minne se johtaa.

Kuva: Genessa Panainte/Unsplash