Pudotus ja uusi alku
”Riikan puhelimessa Pasi.”
”Lääkäri täältä terveyskeskuksesta, hei. Soitan siitä vaimosi poistetusta luomesta…” Katsoimme toisiamme mieheni kanssa kauhuissamme. Tiesimme, että lääkäri ei soittaisi, jos hänellä ei olisi huonoja uutisia. Puhelimeni muistutus tuloksien kysymiseen olisi vasta viikon päästä, sen muistin.
”Minulla on melanooma…”, sanoin järkyttyneenä hiljaa miehelleni puhelun aikana. Nyt on siis minun vuoroni kuulla nämä sanat. Olin saatellut liian monta lähellä omaa ikääni olevaa ystävääni tuolle puolen muutaman viimeisen vuoden aikana. Nyt oli minun vuoroni.
Ensimmäiset pelon ajatukset: minä joudun sytostaatteihin. Minä kuolen. Minä en voi lähteä kuukauden päästä olevalle Espanjan lomalle, enkä enää koskaan muulloinkaan, melanooma ja aurinko kun eivät sovi samaan lauseeseen. Oliko se elämä nyt tässä?
Pitkästä puhelusta jäi mieleeni sanat: pinnallinen melanooma (mitähän se tarkoittaa) ja lähete kiireellisenä lisäpoistoon Taysiin. Melanooma, ihosyöpien kuningatar. Se ainoa ihosyövistä, joka voi levitä, se minulla nyt sitten oli. Mitään emme voineet asialle.
Elämä jotenkin hidastui siinä hetkessä, pysyvästi. Kaikki meni jotenkin uusiksi. Matto lähti jalkojen alta. Itkin viikon. Onneksi oman kotini yhteydessä olevassa Ompelustudiossani minulla oli sarjatöitä meneillään. Jatkoin mekaanisesti töitä, mutta välillä oli pakko lopettaa ompelu, kun en nähnyt mitään kyynelten läpi. Itku tuli sellaisina hallitsemattomina aaltoina, jotka vyöryivät ylitseni ja peittivät ihan kaiken alleen.
Soitin ensimmäisenä hyvälle ystävälleni, joka on paininut syövän kanssa kohta 10 vuotta. Hän ymmärtäisi. Hän ymmärsi, juuri niin syvästi, kuin vain toinen samat sanat kuullut voi ymmärtää. Muut eivät ymmärtäneet, syvästi. Onneksi. Sillä se tarkoittaa, että heidän kohdallensa ei ole vielä ”Sinulla on syöpä” -sanoja sanottu. Hyvä niin. Oikein hyvä niin.
Oli juuri tulossa meidän 30-vuotishääpäivämme ja olimme sopineet kuvaajan kanssa kuvauksista. Hän sai upeasti vangittua kuviin tuoreet tunnelmat, sen valtavan läheisyyden ja välittämisen, minkä koimme entistäkin tiiviimmin toisiamme kohtaan.
Halusin arpikuvan. Ja sain upean arpikuvan, jonka kautta oli helpompi kertoa tästä kaikesta sosiaalisessa mediassa. Aikaa siihen meni. Julkaisin kuvan, kun olin siihen valmis. Emme olleet kertoneet kuin aivan lähimmälle perheelle aluksi. En vain pystynyt. Oli itse totuttava ensin asiaan, saatava matto keräiltyä hiukan edes jalkojen alle takaisin ennen sitä.
”Lisäpoistossa ei löytynyt lisää kasvainta. Nyt sitten yksityisen kautta seurantaan vuoden välein.”
Pinnallisen melanooman ei pitäisi levitä, mutta ei sitä voi ihan varmaksi sanoa. Hmm. Mitäs nyt? Vertaistukea!
Näin ryhmissä, miten muut pystyvät diagnoosista huolimatta tekemään etelänmatkoja, suojautumaan auringolta, nauttimaan elämästä jälleen, turvallisemmin. Tekemään sen, minkä itse pystyy. Muuta ei voi. Ei voi kontrolloida mitä kehon sisällä tapahtuu. Ystävyyttä, vertaistukiystäviä! Kreikassa ja Espanjassakin asti, siellä missä olen itsekin onnellisimmillani.
Tuosta puhelinsoitosta on kulunut nyt puolitoista vuotta. Sain paljon hyvääkin tämän kautta. Ja jokainen täältä joskus lähdetään, tavalla tai toisella. Toivottavasti en vielä pitkään aikaan ja siihen asti elän uutta elämää, matto jälleen tukevasti jalkojeni alla. Matto, jossa on paljon uusia ja paljon syvempiä – ja jotenkin armollisempia, rakkauden täyttämiä värejä!