Terveisiä työelämästä: Kohti unelmia
Sairastuessani rintasyöpään joulukuussa 2014 toimin johtamistehtävissä keskisuuressa suomalaisessa yrityksessä. Takana oli – jälleen kerran – innostava mutta hyvin kiireinen syksy organisaatiomuutoksen suunnittelun tiimoilta. Takana pitkiä työpäiviä, matkustelua ja työasioiden prosessointia työpäivän lisäksi myös vapaa-ajalla. Pysähdys oli sitten sitäkin suurempi, kun eräänä perjantaiaamuna sain työterveyslääkäriltä kuulla, että pahanlaatuisia kasvaimia oli löytynyt niin toisesta rinnasta kuin kainalon imusolmukkeistakin. Paniikki ja hätä olivat sanoinkuvaamattomia.
Diagnoosin jälkeisinä tunteina ja päivinä oli tärkeää, että pystyin luottamaan silloisen esimieheni kykyyn käsitellä myös vaikeita tilanteita ja tunteita. Saatuani pikaisen kutsun lääkärin vastaanotolle laitoin esimiehelleni heti tekstiviestin, jossa kerroin pahoista aavistuksistani. Lääkärikäynnin jälkeen hän oli ensimmäinen ulkopuolinen henkilö – ennen lähiomaisiakin – joka sai tiedon syöpädiagnoosistani. Kävimme pitkän, hyvän, ja rohkaisevan keskustelun. Esimieheni kannustavien sanojen ansiosta mm. jaksoimme vaatia normaali hoitoprosessia nopeampaa hoitopolkuni suunnittelua kotikaupunkini terveydenhuollossa. Ensimmäisten sairauslomaviikkojen aikana esimeheni soitteli minulle ja kyseli kuulumisia sekä hoitojeni etenemisestä. Tämä tuntui mukavalta, olin tärkeä paitsi työntekijänä, myös ihmisenä. Liikuttavaa oli myös se, kuinka paljon sain rohkaisevia viestejä työkavereilta. Jokunen heistä soittelikin minulle. Diagnoosi-iltana läheinen työkaverini toi minulle kotiovelle lahjakorin, eräänlaisen selviytymispaketin rankkojen hoitojen varalle. Olin liikutuksesta mykkänä.
Kahdeksan kuukauden sairausloma meni tutkimuksiin ja hoitoihin keskittyessä, sekä niistä selviytyessä. Hyvin työorientoitunut kun olin, aina välillä käväisi mielessä, että mitäköhän töihin kuuluu, ja säilytänkö ”asemani” palatessani. Mielenrauhani onneksi minun annettiin ymmärtää, että pääsen palaamaan samaan pestiin kuin mistä sairauslomalle jäin. Näin myös tapahtui; töihin palatessani minua odottivat kakkukahvit ja sama johtamispositio. Koska kyseessä oli kasvuyritys, jossa nopealla tahdilla tehdään muutoksia organisaatioon, myös minun toimenkuvani muuttui pian sairauslomalta paluuni jälkeen. Siirryin johtamistehtäviin, jossa minua odottivat uusi tiimi, uudet vastuut ja uudet substanssiosaamisvaatimukset. Tämä tuntui silloin innostavalta, mutta jälkikäteen ajatellen en ehkä itsekään täysin hahmottanut kuinka toipilas vielä olin niin henkisesti kuin fyysisesti. Tai sisimmässäni kyllä ymmärsin tämän, mutta en ollut tarpeeksi rohkea tuodakseni muuttunutta ajatusmaailmaani sekä sairastumisen aiheuttamaa ”sisäistä vapinaa” julki.
Kalajoen särkät kesällä.
Kun vakavasti sairastunut palaa töihin, siinä tarvitaan paitsi tukea, myös ilmapiiriä jossa uskaltaa ilman pelkoa kertoa omista ajatuksistaan. Pitää voida uskaltaa kertoa, jos kovanahkaisesta johtajasta onkin muuttunut hauraammaksi elämän ihmettelijäksi tai supersuorittajasta lunkimpia elämänarvoja kannattavaksi nautiskelijaksi. Jos sairastuneella on tunne, että työpaikalla ennen kaikkea arvostetaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita, 110 % suoritustasoa sekä hyvän pöhinän jatkuvaa ylläpitoa, näitä ajatuksia voi olla vaikeaa tuoda julki. Pitäisi voida avoimesti keskustella myös siitä, että syöpä ei ole ohi hoitojen päätyttyä, vaan ihminen on syöpäsairas sekä omassa mielessään että lääkäreiden papereissa yleensä vielä vuosia eteenpäin. Näin ollen myös kuoleman varjo on läsnä sairastuneen ajatuksissa vielä pitkään. Jos työntekijä itse ei uskalla aloittaa keskustelua näistä teemoista, on esimiehellä keskeinen rooli ja vastuu asioiden puheeksi ottamisessa. Ammattitaitoinen työterveyshuolto voi mielestäni tässä toimia hyvänä kumppanina ja asiantuntevana tunteiden ja ajatusten välittäjänä, jos puheeksi ottaminen ja keskustelu tuntuvat muuten liian vaikeilta.
Putosin siis korkealta ja kovaa diagnoosin saatuani. Jälkikäteen ajatellen pudotus – tai sanoisinko pikemmin herääminen – oli omalla kohdallani tietyllä tapaa lopullinen. Syöpään sairastuminen on muuttanut elämääni hyvin monella tapaa, mutta ehkä olennaisin muutos tulee tässä: se käynnisti ensin ajatusten tasolla ja sitten toiminnan muodossa tapahtumien ketjun, jossa tavoitteenani on elää juuri sisimmän itseni näköistä elämää. Olen pyrkinyt karsimaan elämästäni mahdollisuuksien mukaan kaiken sellaisen, joka aiheuttaa sisäistä ristiriitaa, ja osittain vaikeankin tutkiskelun kautta lisäämään elämääni niitä elementtejä, jotka kuvastavat ominta minääni. Jos tähän saakka olenkin jossain määrin tuhlannut elämääni vääriin asioihin, tästä eteenpäin haluan elää jokaisen päivän ja vuoden mahdollisimman hyvää ja itseni näköistä elämää. Martin Buberin sanoin:
Elämän kruunu ei sittenkään ole onnellisuus, vaan uskallus elää oma tarina täydeksi ja todeksi
Työelämässä tämä prosessi on saanut aikaan sen, että kolme vuotta sairastumiseni jälkeen olen jäänyt vuorotteluvapaan kautta pois silloisesta työpaikastani, ja olen alkanut opiskella itseäni jo vuosia kiinnostanutta alaa avoimessa yliopistossa. Vakaana pyrkimyksenäni on suunnata työelämässä uudentyyppisiin työtehtäviin – toivottavasti kuitenkin myös tähänastista työkokemustani hyödyntäen. Haen opiskelun ohella aktiivisesti töitä, pyrkien kuitenkin joka hetki pitämään kristallinkirkkaana mielessäni elämäni parhaimmat opit, jotka minulle syövän muodossa annettiin.
Tutustu myös Helin blogiin KokoNaiseksi.
Kuvat ovat kirjoittajalta.
