Terveisiä työelämästä: Tavallisena torstaina
Avaan jauhelihapaketin ja komennan lapset tyhjentämään tiskikonetta ja kattamaan pöytää. Hiki valuu vielä selkää pitkin äskeisen työmatkapyöräilyn jäljiltä. Mies on iltavuorossa ja arjen pyöritysvastuu minulla tämän illan.
Vuosi sitten se olisi ollut ongelma: kuka ruokkii lapset ja kuskaa harrastuksiin, kun äiti on sairaalassa tai puolikuolleena sängyn pohjalla? Mutta tänään meidän lapset eivät ole enää syöpäperheen lapsia. Joulupukki ei tuonut heille enää ylimääräisiä lahjoja kumminkaimansukulaisilta. Äitinä en mieti enää jokaista sanavalintaani siltä kantilta, minkälainen muisto minusta lapsiraukoille jää, jos käy huonosti. On palattu tavalliseen arkeen, ja sitä parempaa ei elämässä olekaan.
Jääkaapista löytyy miehen valmiiksi tekemä salaatti. Arjen hemmottelua ja toisen huomioon ottamista parhaimmillaan. Keitän itselleni teetä jauhelihakastikkeen teon lomassa, seminaarissa ei pidetty tänään iltapäivän kahvituntia ollenkaan. Kyllä ei ole ikävä sairaalan ankeaa pussiteetä! Nakkikeittoon päin en voi vieläkään katsoa, ja työpaikkaruokalassa valitsen useimmiten varmuuden vuoksi kasvisruokia. Nostan jääkaapista fetapurkin salaatin kaveriksi pöytään tarkistamatta, onko maito pastöroitua. Vuodentakainen elämäni tuntuu pahalta unelta, josta Facebook muistuttaa tasaisin väliajoin kertaamalla tykätyimpiä pulipääpäivityksiäni.
Päivityksiä, jotka entiset ja nykyiset työkaverini ovat jo lukeneet. Kerroin syövästä heti ja kaikille, vaikka syöpä ei ole pätkätyöläisen CV:ssä mikään varsinainen meriitti. Niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, oli kuitenkin henkisesti helpompaa olla syöpäpotilas kuin työtön. Luuserin sijasta olinkin yhtäkkiä taistelija, jonka voinnista kaikki olivat kiinnostuneet. Syövästä tuli yksi projekti projektitöitteni joukkoon. Oli vielä töitäkin tärkeämpiä menoja kalenterissa, ”työmatkoja” sairaalaan, uuden tiedon oppimista ja ”työtiimi”, jonka osana pyrin potilaan roolissa tekemään parhaani ja olemaan reilu tiimiläinen.
Syöpätiimimme pääsi maaliin, ja tiskikoneen tyhjentäminen ja jauhelihakastike, Wilma-viestit ja vanhempainillat ovat taas arkeani. Arpi kaulalla on vaalentunut ja jaksan kansalaisopiston jumpassa sen, mitä muutkin nelikymppiset naiset. Töissä syöpä muistuttaa itsestään enää vain kaikkein pitkäveteisimmissä palavereissa, joihin en haluaisi arvokasta jatkoaikaani tuhlata. Viime viikolla työkaverit vitsailivat syövästä kuulteni eikä kukaan tuntunut enää muistavan koko juttua.
Kuvat ovat kirjoittajan omia.
