Terveisiä työelämästä: Työ, syöpä ja arki – pyhä kolminaisuus!

Se oli syyskuinen tiistai. Silloin elämä, joka oli sitä ennen mennyt moottoritiellä 120 km tunnissa, pysähtyi kuin seinään. Lääkäri tarjosi sairauslomaa, mutta minä halusin töihin – turvaan. En silloin vielä ymmärtänyt, tai oikeastaan järki tajusi mutta tunnepuoli ei. Olin siis se – syöpäpotilas – siitä alkaen.

Siitä alkoi seitsemän kuukauden tasapainoilu. En missään vaiheessa halunnut luopua työnteosta kokonaan, siitä tuli minun tapani pitää päänuppi kasassa. Sytostaattihoitojen aikana kävin oman voinnin mukaan töissä joka toinen viikko, jaoin viikot epäsosiaalisiin ja sosiaalisiin viikkoihin. Ensimmäisen viikon aikana hoidosta en halunnut tavata ketään, ruoka ei maistunut ja pysyttelin peiton alla. Toisen viikon aikana oli kiire tehdä kaikkea kivaa, tavata ihmisiä, ottaa vastaan sopivia haasteita työn muodossa ja nauttia lounaista ennen kuin oman elämäni Päivä Murmelina -elokuva alkoi jälleen.

Työkavereista ja varsinkin omasta tiimistä tuli voimavarani. On muuten todella outoa miten nopeasti siitä tulee uusi ”normiarki”; käy töissä välillä piipahdellen sairaalassa milloin missäkin labrakokeissa/kuvauksissa/lääkärillä tai on kokonaan poissa hoitoviikon aikana. Työkaverit seurasivat ja kyselivät läheltä miten menee, lähettivät suklaata kotiin kun oli erityisen rankka päivä ja hurrasivat kanssani sitä mukaa kun kokeet osoittivat syövän antavan periksi. Ja minä nautin kun sain niinä hetkinä olla ja toimia itsenäni, eikä olla vain se sairas yhteistyökumppani/työkaveri jolta harveni hiukset ja jonka suonet särkivät sytostaateista. Ainoa isompi tavoite tuolloin oli selviytyä syövästä kaikkia keinoja käyttäen, päivä kerrallaan.

Hoitoni koostuivat ensin sytostaattihoidoista, jonka jälkeen oli tauko ennen sädehoitoja. Kun viimeinen sytostaattihoito oli alta pois, iloitsimme että vihdoin saisin kerätä energiaa ja ruveta parantamaan fyysistä oloa. Sädehoitojen aikana oli helppoa olla töissä ja siitä mennä päivittäiseen 5 min kestävään sädetykseen. Sen myötä ääneni katosi kolmeksi viikoksi, mutta se ei haitannut työntekoa, muut saivat hoitaa puhumisen. Kurkku oli kipeä sädetyksestä, mutta minä nautin kun ei ollut pahaa ja kuvottavaa oloa koko ajan. Sädetyksen loputtua sain vihreää valoa, syöpä oli kukistettu ja saisin palata elämän reunaan kiinni. Se oli juhlan aihe myös töissä, ja toin töihin mukaan ystäväni sädetysmaskin (ks. kuva alla). Huumori oli koko ajan tiiviisti läsnä kaikessa tekemisessä, ja sen turvin rankatkin asiat muuttuivat käsiteltävään muotoon.

Siirryin kuukauden jälkeen hoitojen loppumisesta takaisin töihin täysipäiväisesti. Huomasin että siinä vaiheessa henkinen puoli kiri kiinni, ja fyysinen väsymys oli todella raskas. Kesälomani aikana huilasin, keräsin voimia ja kävin läpi henkistä puolta. Puolivuotiskontrollin yhteydessä kävin koko sairauskierron läpi henkisesti uudestaan, samoihin aikoihin sattui vuosipäivä syövän löytymisestä. Kehoni muisti joka ikisen asian, ja pisti vastaan kun jälleen kävelin tutuista ovista sairaalaan. Se oli todella rankkaa ja pisti minut miettimään elämääni uudestaan. Lopputuloksena oli työpaikan vaihto, edellisessä oli menossa suuria muutoksia ja vaikka tuki oli ollut sairauteni aikana mahtava, ei se ollut enää ennallaan syksyllä. Ja vaikka pohdin että jaksaisinko näin lyhyessä ajassa kaiken uuden kanssa, on päätös tuntunut oikealta. Etenen nyt päivän kerrallaan ja opettelen arkea omaa kehoa mukaillen, haastetta tuo ennen kaikkea nopeampi väsyminen kun on menossa monta päivää viikossa. Kun muistan antaa itselleni tarpeeksi aikaa levätä, niin homma sujuu. Kyllä tästä pärjää ja iso kiitos siitä kuuluu entisille työkavereilleni! Jostain netin viidakosta löysin seuraavan lauseen, se istuu tähän tilanteeseen oikein hyvin:

Joskus meidän elämäämme on täysin ravistettava, muutettava ja järjestettävä uudelleen, jotta voimme siirtyä paikalle, jossa meidän on tarkoitus olla.

Kuvat: Hanna Lindqvist ja Pixabay (CC0 Creative Commons)