Terveisiä työelämästä: Vaikeinta töihin paluussa on unohtaa syöpä

Olen käynyt töissä kolme kuukautta kahden ja puolen vuoden sairastamisen jälkeen. Selvinnyt ilman sairaslomia ja pahempia takapakkeja. On väsyttänyt, on itkettänyt. On ollut kipuja, pelkoja ja unettomia öitä ja pari sairaalareissuakin. Ennen kaikkea kuitenkin on tullut naurua, merkityksiä, uuden oppimista, ja ihmettelyä: minä osaan tällaistakin.

Keväällä työhakemusta tulostaessa en onnistunut kytkemään läppäriäni tulostimeen ja romahdin. Itkin sängyn laidalla, että turhaan minä mitään töitä haen, kun en osaa edes yksinkertaisia toimistorutiineja enää. Olin uskaltanut ajatella paluuta töihin ja pienikin vastoinkäyminen tuntui vievän kaiken pohjan haurailta haaveiltani. Takapakki toisensa perään oli vuosien ajan torpannut haaveeni töihin paluusta, normaaliarjesta ja terveydestä.

Muistan sen tunteen, kun tulin kotiin työhaastattelusta. Olin saanut kokea lyhyen hetken elämää. Sitä sellaista, jota terveet elävät, jossa puhutaan ammattimaisesti, ei mietitä syöpää tai todella outoja juttuja alapäästä vieraiden ihmisten kanssa. Miten uskomaton raikas tuulahdus menneisyydestä, jossa olin ollut muutakin kuin gynekologinen syöpäpotilas.

Ensimmäinen kuukausi meni huumassa. Olin töissä. Osasin käyttää tulostinta. Hitaasti aivoissani alkoi aktivoitua ne osat, joilla käsitellään työasioita. Joskus istuin kokouksissa ja vain kuuntelin, kun muut puhuivat. Hymyilin ja seurasin keskustelua, minä olin töissä. Tämä kokous tässä on sellainen, jossa minun kuuluukin olla. Minä olin tullut takaisin.

Vapaalla leivoin, laitoin hyvää ruokaa ja vietin sosiaalista elämää. Tapasin uusia ystäviä ja ulkoilin. Olin täynnä energiaa, iloinen ja aina hymyssä suin. Elämä oli mielettömän mahtavaa. Ihan kuin kaikki paha, mitä oli tapahtunut olisi kadonnut elämästäni täysin.

Kunnes eräänä päivänä arki todella palasi. Huomasin, että vanhat komplikaatiokivut olivat oikeastaan aika kovat. Totesin, että väsytti, enkä iltaisin jaksanut enää leipoa, enkä oikeastaan mitään muutakaan. En jaksanut tavata ystäviäkään. Kuherruskuukauden jälkeen koitti realismikuukausi.

Jälkeenpäin on helppo nähdä mitä tapahtui. Vauhti on nyt kummasti tippunut ja tasapainoilu työn ja oman elämän välillä hakee muotojaan. Syöpä jätti minuun myös fyysisiä ominaisuuksia (en haluaisi sanoa rajoitteita), joiden kanssa on opeteltava olemaan myös työelämässä. Sekin on yllättävän vaikeaa. Minusta kumpuaa syvää vihaa kaikkea sitä kohtaan, mikä johti siihen, etten sittenkään, ehkä koskaan, saa elää täysin entisenkaltaista työelämää, vaan syöpä seuraa fyysisenä muistona jokaisessa päivässä.

Ensilumi Kilpisjärveltä 14.10.2017. Kuva: Elina Hutton©

Tavallaan olen onnellinen siitä, että olen jo pitkään sairastanut syöpääni julkisesti. Ei tarvinnut uudessa työpaikassa jännittää, että kuinka selitän kipukohtauksia, joita en pysty peittelemään tai väsymystä, joka joskus vain iskee kesken työpäivän. Toisaalta on ollut opeteltava, ettei aina tarvitse esitellä itseään ”Elina, jolla oli syöpä ja tämmöiset komplikaatiot”. Syöpä on ollut niin vahva osa elämää, että on myös yllättävän vaikea olla puhumatta siitä.

Töihin paluu on ollut rankkaa, turha sitä on kaunistella. Mutta samaan aikaan se on kuitenkin antanut valtavasti – ammattitaito ei ollutkaan kadonnut minnekään, vaikka olin niin pelännyt. Osaan yhä tehdä työtäni, toimin työtilanteissa aivan, kuin en koskaan olisikaan ollut pois. Paitsi ehkä piirun verran rauhallisemmin ja harkitsevammin, ihan kuin olisin nähnyt elämää vähän isommasta perspektiivistä.

Paluu töihin ei ehkä ollut paluu suoraan terveyteen ja entiseen, kuten olin kuvitellut. Todellisuudessa se oli minulle kuitenkin välttämätön askel kuntoutumisen polulla, paikka jossa etsin ja neuvottelen henkisen jaksamisen ja fyysisen sietokyvyn uusia rajoja. Samalla olen huomannut, että usko tulevaisuuteen ja haaveet ovat palanneet. Uskallan jo hetkittäin miettiä, mitä tapahtuu ensi kesänä, sitten, kun myös syöpäkontrollit loppuvat.

Elina Hutton

”Vitun syöpä” -kampanjapyöräilijä ja blogin kirjoittaja, kohdunkaulan syöpä 2014.

Aloituskuva: Toimistokuva Elinan ensimmäisenä työpäivänä, kun työpiste oli järjestelty työkuntoon. Kuva: Elina Hutton©