Verisyöpäkuukausi: Miian tarina
Toukokuu 2004 on jäänyt ikuisesti mieleeni. Olin 24-vuotias nuori nainen, opinnot kesken oikeustieteellisessä, elämä edessä ja paljon suunnitelmia. Parin viikon sitkeä flunssa, korvatulehdus ja päänsärky muuttuivat yhden lääkärikäynnin jälkeen vakavaksi diagnoosiksi, joka vaati välitöntä sairaalahoitoa.
Piinaavan ja tutkimuksia täynnä olleen päivän jälkeen sain kuulla sairastavani akuuttia lymfaattista leukemiaa. Ymmärsin, että takaisin normaaliin elämään ei ole enää paluuta. Kesä meni sairaalassa sytostaattihoidoissa, ja hematologian osastosta tuli toinen kotini. Opettelin elämään päivä kerrallaan ja verikokeista ja luuydinnäytteistä toiseen.
Entisestä elämästäni olivat jäljellä enää koirat, joiden ulkoiluttaminen oli itselleni mahdotonta, koska olin väsynyt hoidoista. Vanhempieni ja läheisteni apu sinä kesänä oli korvaamatonta. Sateisen kesän aikana selvisi, että tarvitsen kantasolusiirron, jotta leukemia saataisiin pysymään poissa toivottavasti lopullisesti.
Sille tuntemattomalle luovuttajalle olen ikuisesti kiitollinen. Kantasolusiirto sujui hyvin, mutta sain lähes kaikki sivuvaikutukset ja ongelmat, mistä oli puhuttu. Taistelutahtoni oli kova, enkä aikonut jäädä sänkyyn makaamaan. Tarve saada elämästä kiinni vei voiton kaikesta pahoinvoinnista, hyljintäongelmista ja voimattomuudesta.
Sairaalassaolo oli herättänyt kiinnostukseni hoitoalaa kohtaan ja teinkin kantasolusiirtojaksolla päätöksen ryhtyä sairaanhoitajaksi. Hoitajat leikkisästi epäilivät päätöksen johtuneen lääkityksestä, mutta koin silloin olevani oikeutettu tekemään päätöksen, joka tuntui itsestäni oikealta.
Jo vuosi sairastumisesta osallistuin sairaanhoitajaopintojen pääsykokeisiin ja sain opiskelupaikan. Uusi suunta elämässä oli löytynyt. Näin jälkeenpäin ajatellen olin vielä aivan toipilas, ja kohtasin monia sairauteen liittyviä jälkiongelmia opintojen aikana. Silti sillä samalla oudolla elämäninnolla suoritin opinnot, ja oma suunta uralla oli selvillä.
Olen nyt työskennellyt syöpäpotilaiden parissa koko sairaanhoitajana toimimisen ajan. Asia on lähellä sydäntäni ja koen, että omalla kokemuksellani pystyn ymmärtämään potilaita paremmin.
Jokaisen syöpätarina on yksilöllinen, ja se on ainakin itsestäni muokannut sen kuka olen. Monia myöhäishaittoja ja sydänongelmiakin on ilmennyt, jotka uuvuttavat ajoittain, mutta elämäniloa ne eivät ole vieneet.
Nyt pienen pojan äitinä, koiran emäntänä, aviovaimona ja latinoshow-tanssia harrastavana syöpäsairaanhoitajana en vaihtaisi päivääkään pois tästä elämästä. Se on ollut kaikkea muuta, mitä olin odottanut, mutta se on antanut enemmän kuin uskalsin ikinä odottaa 16 vuotta sitten.
Akuutti lymfaattinen leukemia (ALL), diagnosoitu 24-vuotiaana vuonna 2004
Kuva: Andy Buckley / Pexels