Verisyöpäkuukausi: Paulan tarina
Sairastuin tasan 29 vuotta sitten verisyöpään. Leukemia sanana tuntui kyllä lempeämmältä, mutta totuutta se ei muuttanut. Pysäytys oli kova ja odottamaton.
Olin ollut erityisen väsynyt ja oudot kivuttomat mustelmat ihmetyttivät. Kun olin käynyt äidin neuvosta verikokeissa, sain iltapäivällä soiton ja käskyn lähteä keskussairaalaan. Tuntien ja erinäisten kokeiden jälkeen minut siirrettiin eristykseen pieneen huoneeseen, jossa oli ruskeat seinät. Ihmiset, ja puhelinkin, olivat suoja-asussa, ja minä nuori neito hämilläni.
Seuraavana aamuna, kolmannella yrittämisellä, lääkäri ja hoitajat saivat lopulta rintalastastani luuydinnäytteen. Itkin, olin peloissani ja mietin, miksi he satuttivat minua. Puhetta ei juuri ollut. Iltapäivällä lääkäri kävi oven raosta sanomassa, että minulla on vakava veritauti ja minut siirretään Kuopioon toiseen sairaalaan. Sinne, jossa pikkuveljeni aikoinaan kuoli.
Kuulaassa syyssäässä siirryin paaritaksilla KYSiin. Äiti oli matkassa mukana, ja isä ajoi omalla autolla perässä. Siellä lääkäri ihmetteli rauhallisuuttani. Enhän vieläkään ymmärtänyt, mikä minulla oli. Hän kertoi, että minulla on verisyöpä ja olen sairaalassa ainakin yhdeksän kuukautta. Ajattelin, että olen sen ajan ja sitten lähden pois.
Kyllä se suru sieltä tuli, ja itku ei ottanut loppuakseen. Lohtua toi suunnattoman ihanat kohtaamiset, kirjeet ja kortit ystäviltä ja vähän vieraammiltakin. Kuukausi eristyksessä ja viikko kotona mentiin elämää eteenpäin vuoden loppuun, jolloin myös selvisi, että pikkuveljelläni on identtinen luuydin. Se tieto oli tämän tautimuodon tärkein pelastus. Siirto olisi jo heti tammikuussa.
Ennen hoitojen aloitusta viimeinen verikoe osoitti, että minulla oli maksassa sieni-infektio, joten siirto lykkääntyi. Hoito siirtyi toiseen sairaalaan. Lopulta ohutneulanäyte ja varjoainekuvaus osoitti, että maksa oli puhdas. Siirto voitiin toteuttaa kesäkuussa.
Esihoitona olivat viiden vuorokauden sytostaatit ja koko kehon sädetys. Minut kuljetettiin aina kuomun alla maanalaisia käytäviä pitkin sairaalan toiseen osaan sädehoitoon. Siirto tehtiin 12. kesäkuuta solisluun alta kulkevan katetrin kautta kahden tunnin aikana. Jotain hässäkkää siinä oli, ja päivien saatossa tilani huononi.
Isä kertoi, että hän menetti ensimmäisen kerran toivonsa. Kipulääkitys toi hallusinaatiot, limakalvot menivät rikki, kuola valui, enkä pystynyt puhumaan. Kiroilin kirjoittamalla hoitajalle, kun hän pakotti minut hammaspesulle.
Nousin ja selvisin. Jo 4. heinäkuuta astuin Meilahden pääovista ulos. Se on ollut yksi elämäni kohokohdista, ja saan edelleen tuon saman fiiliksen sisälleni.
Oli kesä, raikas ilma, maailma oli auki ja minä lähdin vapaana tallustamaan pitkin Helsingin katuja. Jalkoja särki ja peruukki kutitti, mutta minä vain nautin ja söin juustohampurilaisia. Kotiin en voinut mennä, sillä veljelleni tuli kaksi päivää luovuttamisen jälkeen vesirokko. Minulla oli senkin suhteen onnea matkassa.
Kortisonista aiheutunut turvotus oli henkisesti rankkaa pienelle, 18 kiloa laihtuneelle keholle. Olinhan neito kauneimmillaan kuukasvoineni, karvattomana ja laihana. Jotkut kyläläiset tunnistivat minut äänestä ja jotkut silmistä.
Lapsettomuus on ollut rankka juttu. Sen kanssa on eletty ja jonkinlainen sopeutumistila löydetty. Minulla olisi varmasti viisi lasta, jos tilanne olisi toinen. Äidille olin lapsena sanonut adoptoivani pienen kiharatukkaisen. Nyt minulla on sellainen aviomiehenä.
Elämä on siunannut minulle kaiken tämän jälkeen suhteellisen hyvän terveyden, jos ei vertaa valtaväestöön. Sairaana ollessani olin kuitenkin varmasti tyytyväisin ihminen, mitä maa päällään voi kantaa. Fokus oli siinä tärkeimmässä, terveydessä, ja osasin elää juuri sitä hetkeä mitä elin. Nyt asiat ovat kuitenkin niin hyvin, että joudun tätä harjoittelemaan ja muistamaan, että kaikkihan on hyvin. Mieli tekee välillä tepposiaan.
Akuutti leukemia, diagnosoitu 29 vuotta sitten ja hoidettu allegeenisella kantasolujensiirrolla