Hälsningar från arbetslivet: Cancern tog inte bara mitt arbete

[Rullaa alas suomennokseen]

Jag var ung, nyutexaminerad klasslärare, studerade utvecklingspsykologi och tävlade i halvmaraton. Jag hade livet framför mig och det jag älskade mest var träning och tävling.

En solig höstdag 2008 kom startskottet till min cancerresa. Ett telefonsamtal från studenthälsovården som ville att jag skulle komma på en vanlig hälsokontroll. Jag fick en tid och följande vecka var jag hos hälsovårdaren. Allt var okej, men när hon kände på magen blev hon lite fundersam och skickade mig vidare till läkare som i sin tur skickade vidare mig till en gynekolog. Där fick jag veta att jag hade en stor cysta på ena äggstocken, att det blir operation men att den är godartad. Jag blev opererad och allt var bra. Men patologsvaren visade någonting helt annat. Jag hade en väldigt ovanlig form av äggstockscancer, kallad dysgerminom, som endast kommer till unga kvinnor/flickor under 30 år. Det blev en till stor och radikal operation. Jag behövde inga behandlingar utan fick börja rehabilitera mig.

Ett halvt år efter detta fick jag smärtor i nedre delen av ryggen. Jag åkte till första hjälpen och på ultraljudet visades en stor tumör på ena njuren. Det blev en mycket stor operation där man bl.a. tog bort hela njuren och tumören. Efter det fick jag cytostatika, BEP-kur, som gjorde mig till sängpatient och jag behövde hjälp med allting, klarade ingenting själv.

Efter behandlingen fick jag problem med sköldkörteln och trötthet. Dessutom kom jag i klimakteriet eftersom den ena kvarvarande äggstocken inte fungerade mera. Jag var sjukledig 2 år och började sakta men säkert återgå till vardagen, vilket inte var lätt.

Cancern tog löpning och träning från mig

Jag hade varit en duktig långdistanslöpare med halvmaraton som huvudsträcka, jag tränade 5-6 dagar i veckan, hade egen tränare och tävlade i princip varje eller varannan helg. Detta var före min cancer. Efter de svåra behandlingarna försökte jag börja träna igen, jogga någon kilometer osv. Men det fungerade inte. Jag kämpade på i ett år för att orka träna men kroppen klarade inte av det och efter många om och men, många tårar och många svåra beslut måste jag sätta mina löpskor på hyllan och glömma bort det jag älskade, att tävla och träna. Cancern hade tagit löpningen och träningen och tävlingen ifrån mig.

Jag hade också jobbat som klasslärare några år, vilket jag också tyckte om. Jag hade hela mitt liv velat bli klasslärare och tyckte det var roligt att jobba med barn och lära dem nya saker. När min sjukskrivning var förbi hade jag ingen som helst ork eller möjlighet att återgå till klasslärarjobbet, kroppen och huvudet var för trött. Min ork var på noll, jag sov och vilade på dagarna för att orka vara uppe resten av dagen. Hur mycket jag än vilade och tog det lugnt så blev jag inte piggare. Jag var ute och promenerade varje dag, det gick bra, jag fick frisk luft och annat att tänka på. Men det hjälpte inte heller till min trötthet.

Från klasslärare till sjukskötare

Istället började jag jobba som vikarie lite nu som då, tog någon dag här och där på olika skolor. Jag kände att det klarade jag av men det var inte så jag ville ha det, jag önskade ha egen klass och jobba 100 %. Tyvärr fanns inte orken till det. Jag jobbade nu som då som klasslärarvikarie i tre år, tog en veckas jobb och ibland två. Men det var max vad jag orkade med. Jag konstaterade ganska snabbt att jag knappast aldrig har möjlighet att jobba heltid som klasslärare, vilket gjorde mig mycket ledsen. Jag hade valt läraryrket, jag tyckte om att undervisa och jobba med barn, men cancern tog även detta ifrån mig.

När jag varit på mina cancerkontroller till läkaren har jag alltid tagit upp problemet med min trötthet. Läkarna har alltid sagt att det går över med tiden, men det har inte gjort det. Ännu idag, 7 år efter avslutad behandling klarar jag inte av att jobba som lärare på heltid. Tröttheten finns fortfarande kvar på samma sätt. Många läkare tror också det beror på min sköldkörtel fastän jag får medicin för den och enligt vissa läkare beror inte tröttheten på sköldkörteln i och med att jag har rätt medicinering.

För fyra år sedan började jag studera igen, denna gång till sjukskötare och idag jobbar jag som sjukskötare. Det är inget lätt yrke och jag är inte piggare och har inte mer ork nu heller. Men, jag har möjlighet att jobba 50 % och ibland 75 %. Mitt drömjobb är fortfarande att få vara klasslärare men tyvärr kan jag inte jobba 100 % och det är nästan omöjligt att jobba som klasslärare till 50 %. Sjukskötarjobbet är tungt, både fysiskt och psykiskt och fastän jag endast jobbar 50 % kan jag vara totalt slut efter en arbetsdag. Det är jobbigt och det känns inte bra. Det är kroppen som inte orkar och det är cancern som tagit ifrån mig min möjlighet att jobba ”normalt”.

Om framtiden

Så hur ser då framtiden ut för mig som cancerpatient och arbetstagare? Det vet jag inte. Jag vill jobba som klasslärare men det går inte pga. tröttheten. Som sjukskötare kan jag jobba högst 75 % men ibland är även 50 % för tungt.

Jag har talat med många andra cancerpatienter genom åren där vissa kan jobba trots att de får cytostatika medan andra inte kan jobba alls. Vi är alla så olika och det är olika på hur våra kroppar reagerar på behandlingen och operationer. Jag skulle så gärna jobba mer och med det jag älskar, men det går inte. Det är en process för mig att komma fram till att jag inte orkar som tidigare. Inte heller klarar min kropp av att träna eller tävla. Kroppen är helt enkelt slut och förstörd av cytostatika och cancern och operationer.

Cancern har tagit mycket. Den har tagit min idrott och mitt arbete men ändå försöker jag göra det bästa jag kan av situationen och hitta lösningar till på vilket sätt jag kan jobba och röra på mig. Jag jobbar som sjukskötare 50 % och kan vara på en timmes promenad varje dag. Det gäller att glädjas för det jag klarar av och orkar med och hitta det positiva i alla situationer.

Eva-Maria Strömsholm

Skribenten sitter med i Österbottens cancerförenings styrelse, Vasa sjukvårdsdistrikts klientråd, Tammerfors Syöpäkeskus patientforum samt är kommunpolitiker och välgörare.

 

Suomennos:

Terveisiä työelämästä: Syöpä ei vienyt vain työtäni

Olin nuori ja vastavalmistunut luokanopettaja, opiskelin kehityspsykologiaa ja treenasin puolimaratonille. Elämä oli edessä ja eniten rakastin treenaamista ja urheilukilpailuja.

Eräänä aurinkoisena syyspäivänä 2008 alkoi syöpämatkani lähtölaukaus. Sain puhelun opiskelijaterveydenhuollosta, minua pyydettiin tavalliseen terveystarkastukseen. Sain varattua ajan ja seuraavalla viikolla olinkin jo terveydenhoitajan vastaanotolla. Kaikki oli kunnossa, mutta kun hoitaja tunnusteli vatsan seutua, muuttui hän hieman mietteliäämmäksi ja lähetti minut lääkäriä tapaamaan, joka vuorostaan lähetti minut eteenpäin gynekologille. Vastaanotolla sain tietää että minulla oli suuri kysta munasarjassa ja että joutuisin leikkaukseen, mutta että kysta oli hyvälaatuinen. Kävin leikkauksessa ja kaikki oli hyvin. Mutta patologin vastaus muutti tilanteen. Minulla oli kuulemma erittäin epätavallinen munasarjasyövän muoto, nimeltään dysgerminooma, jota esiintyy ainoastaan alle 30-vuotiailla nuorilla naisilla/tytöillä. Jouduin vielä toiseen isoon leikkaukseen. Tapauksessani ei ollut tarvetta liitännäishoidoille, vaan pääsin kuntoutukseen leikkauksen jälkeen.

Puoli vuotta myöhemmin tunsin kipua alaselässä. Kävin terveysasemalla ja ultraäänessä näkyi suuri kasvain toisessa munuaisessa. Jouduin kertaalleen erittäin laajaan leikkaukseen, jossa mm. poistettiin koko toinen munuainen ja kasvain. Sen jälkeen sain sytostaattihoitoja, BEP-kuurin, jonka takia jouduin vuodepotilaaksi ja tarvitsin apua kaikessa, en voinut tehdä omatoimisesti mitään.

Hoitojen jälkeen ilmeni ongelmia kilpirauhasessa ja olin väsynyt. Sen lisäksi alkoivat vaihdevuodet, koska toinen jäljelle jäänyt munasarja ei toiminut enää. Olin sairauslomalla 2 vuotta ja hitaasti mutta varmasti aloin päästä kiinni arkielämään, mikä ei ollut helppoa.

Syöpä vei juoksun ja treenit minulta

Aikaisemmin olin ahkera pitkänmatkanjuoksija, puolimaraton oli pääasiallinen etappimatkani. Treenasin 5-6 päivää viikossa, minulla oli oma valmentaja ja kilpailin periaatteessa joka tai joka toinen viikonloppu. Tämä oli elämäni ennen syöpää. Vaikeiden hoitojen jälkeen yritin aloittaa treenauksen, lenkkeillä muutaman kilometrin jne. Mutta se ei onnistunut. Kamppailin vuoden verran kroppani kestokyvyn kanssa, mutta elimistöni ei yksinkertaisesti jaksanut suoritusta ja monen mutkan kautta, monien kyynelien ja monen vaikean päätöksen jälkeen jouduin laittamaan juoksukenkäni hyllylle ja unohtaa lajin, jota olin rakastanut, kilpailuihin osallistumisen ja treenaamisen. Syöpä vei minulta juoksemisen ja treenauksen ja kilpailut.

Olin myös työskennellyt luokanopettajana jokusen vuoden, pidin kovasti ammatista. Koko elämäni olin halunnut ryhtyä luokanopettajaksi, koin mielekkäänä lasten kanssa työskentelyn ja sen että sain opettaa heille uusia asioita. Sairauslomani päätyttyä en kertakaikkiaan jaksanut enää eikä ollut mahdollista palata luokanopettajan työhön. Kroppani ja pääni oli liian väsynyt. Jaksamiseni oli nollassa, nukuin ja lepäsin päivisin, jotta jaksoin olla ylhäällä lopun päivää. Huolimatta siitä kuinka paljon lepäsin ja otin iisisti en tullut pirteämmäksi. Ulkoilin ja tein päivittäin kävelyitä, selvisin hienosti, sain raikasta ilmaa ja muuta ajateltavaa. Mutta sekään ei auttanut väsymykseen.

Luokanopettajasta sairaanhoitajaksi

Sen sijaan tein silloin tällöin sijaisen hommia, päivän siellä tai täällä eri kouluissa. Luulin selviytyväni siitä, vaikka se ei ollutkaan sitä mitä halusin todellisuudessa. Toivoin omaa luokkaa ja 100 % työaikaa. Valitettavasti jaksamiseni ei antanut myöten. Kolmen vuoden ajan tein luokanopettajan sijaisuuksia, sijaistin viikon tai joskus parikin. Mutta sen enempään en pystynyt. Totesinkin aika pian etten voisi koskaan tehdä kokopäiväisesti luokanopettajan töitä, mikä oli hyvin surullista. Olin valinnut opettajan ammatin, pidin opettamisesta ja lasten kanssa työskentelystä, mutta syöpä vei jopa nämä minulta.

Aina kun käyn syöpäkontrollikäynnillä lääkärin vastaanotolla olen ottanut uupumuksen puheeksi. Lääkärit sanovat aina että kyllä se siitä ajan kanssa, mutta näin ei ole käynyt. Edelleen tänään, 7 vuotta hoitojen päätyttyä, en kykene tekemään täyspäiväisesti opettajan töitä. Väsymys on edelleen samanlaista. Moni lääkäri arvelee tämän johtuvan kilpirauhasesta vaikka käytän lääkkeitä kilpirauhasen toimintaan ja joidenkin lääkärien mukaan väsymyksen ei pitäisi johtua kilpirauhasesta koska lääkitys on kohdillaan.

Neljä vuotta sitten aloin opiskella uudelleen, tällä kertaa sairaanhoitajaksi ja teenkin tällä hetkellä sairaanhoitajan töitä. Se ei ole helppo ammatti, enkä ole sen pirtsakampi tai vähemmän väsynyt kuin aikaisemmin. Mutta voin työskennellä 50 % ja joskus 75 %. Unelma-ammattini on edelleen luokanopettajan työ, mutta valitettavasti en voi tehdä töitä 100 % ja on lähes mahdotonta toimia luokanopettajana 50 %. Sairaanhoitajan työ on rankkaa, sekä fyysisesti että psyykkisesti ja vaikka teenkin 50 % päivää olen lopen väsynyt työpäivän jälkeen. Työ on rasittavaa mikä ei ole hyvästä. Kroppani ei jaksa ja syövän takia en pysty tekemään töitä “normaalisti”.

Tulevaisuudesta

No miltä näyttää tulevaisuuteni syöpäpotilaana ja työntekijänä? Sitä en tiedä. Haluaisin työskennellä luokanopettajana mutta se ei onnistu väsymyksen takia. Sairaanhoitajana pystyn tekemään korkeintaan 75 % työaikaa, mutta joskus jopa 50 % työaika tuntuu liian rankalta.

Olen jutellut monen muun syöpäpotilaan kanssa vuosien saatossa ja jotkut pystyvät tekemään töitä huolimatta sytostaattihoidoista ja jotkut eivät tee ollenkaan töitä hoitojen aikana. Me olemme kaikki niin erilaisia ja elimistömme reagoivat hoitoihin ja leikkauksiin eri tavalla. Haluaisin tehdä enemmän töitä ja sen alan parissa, jota rakastan, mutta se ei onnistu. Olen joutunut käymään sitä asiaa läpi etten pysty samaan kuin aikaisemmin. Elimistöni ei jaksa treenausta tai kilpailemista. Kroppani on lopussa ja joutunut koville sytostaattien ja syövän ja leikkausten myötä.

Syöpä on vienyt minulta paljon. Se vei mahdollisuuteni urheilla ja työni, mutta kaikesta huolimatta yritän tehdä parhaani tilanteessani ja löytää ratkaisuja työntekoon ja liikkumiseen. Sairaanhoitajana teen 50 % työaikaa ja käyn joka päivä tunnin kävelyllä. Saan siitä iloa koska selviydyn siitä, jaksan paremmin ja pyrin suhtautumaan asioihin positiivisesti kaikissa tilanteissa.

Eva-Maria Strömsholm

Kirjoittaja toimii Pohjanmaan Syöpäyhdistyksen hallituksessa, Vaasan sairaanhoitopiirin potilasraadissa, Tampereen Syöpäkeskuksen potilasfoorumissa sekä on lisäksi kunnallispoliitikko ja hyväntekijä.

Bild / Kuva: Couleur / Pixabay (CC0 Creative Commons)
Vapaa suomennos: Emma Andersson