Eturauhassyöpäpotilaan vaimon rooli – ei aina niin kaunis kuin uskotellaan

En taida enää kestää tarinaakaan, jossa ylistetään avioliittoa sen jälkeen, kun puoliso on käynyt eturauhassyöpäleikkauksen. Sitä asiaa ei pitkässä avioliitossa sankarihuumorilla käsitellä – kuten usein näkee kirjoituksissa olevan.

Nykyään, kun niin korostetaan seksin tärkeyttä jopa hoitohenkilökunnan taholta ja kerrotaan sekä kirjoitetaan, ettei seksitön avioelämä ole normaalia, tuntuu suorastaan ällöttävältä, kun täytyy elää merkillisessä symbioosissa puolison kanssa.

Kun perheen vaimo ei enää halua synnyttää jälkikasvua ja haluaa sterilisaation, haastattelee lääkäri kumpaakin puolisoa. Aviomiehen mielipide painaa aika tavalla prosessin aikana.

Kun taas aviopuoliso joutuu eturauhassyöpäleikkaukseen, jossa voi mennä kyky seksuaaliseen yhteiselämään loppuelämäksi, ei vaimolta kysytä mitään eikä hänelle kerrota mitään, vaikka seurauksista hänkin kärsii.

On sanomattakin selvää, että tärkeintä on pelastaa eturauhassyöpään sairastunut puoliso. Siitä ei ole kyse.

Mutta onko lääkäri aina oikeassa, ja miten paljon lääkäri pystyy manipuloimaan potilasta leikkauksen kattavuudessa? Onko välttämätöntä mennä ääripääleikkaukseen, kun voisi ensin kokeilla hoitolinjoja, joilla voisi säilyttää seksuaalisuuden?

Lääkärinkäynnillä mies jännittää ja helposti manipuloituu. Mies iskee huumorilla. Puhuu ”alakerran tai paraatipuolen” ongelmasta, eikä oikeilla nimikkeillä. Myös lääkäri voi olla sitä mieltä, että ”se on kerrasta poikki”. Vaimo ei saa etukäteistietoa toimenpiteestä. Ei siis voi kysyä eikä kyseenalaistaa mitään.

Muistoilla ei voi elää

Vaimo vaikenee tästä seurakunnassa. Puoliso ei osaa selittää asiaa vaimolleen eikä lääkäri ole yhteydessä vaimoon.

Vaimo jätetään tästä asiasta kokonaan pois. Asiat kun hoituvat näin ”miesten kesken kuin Kekkosen saunailtojen aikaan”.

Kun sitten leikkaus on ohi ja kuukausia mennyt, eikä sängyssä tapahdu enää mitään, herää vaimon huolestuminen. Mikä vikana? Mies kiertelee ja välttelee koko asiaa, ja elämä jatkuu, kunnes tulee aika, jolloin vaimo vaatii selitystä asialle.

Potenssilääkkeet eivät auta, pistokset eivät myöskään eikä mikään uskomushoitokaan. Kylmä totuus paljastuu kymmenien avioliittovuosien jälkeen.

Vaimo kärsii sen ajan ja kärsii loppuelämän. Ei pelkillä hyvillä muistoilla voi elää avioliitossa. Kun kipinä loppuu, se loppuu eikä sitä korvaa tekaistu ystävyyssuhde vaikka sankaritarinat niin kertoisivatkin.

Mieheltä loppuu myös avioliiton henkinen puoli eikä vaan fyysinen. Vaimon rooli muuttuu pakostakin. Hänelle tulee merkittävä identiteettikriisi. Hän ei tiedä, kenen luo pitäisi kääntyä. Hän kirjoittaa asiasta artikkeleita jopa ulkomaisiin lehtiin, joissa ne julkaistaan. Mutta palaute on aina sama: vaimon on ymmärrettävä, miten vaarallinen leikkaus puolisolla oli.

Hän yrittää psykologia, joka kertoo, että täytyyhän vaimon ymmärtää puolisonsa leikkauksen tärkeys. Toki, toki ymmärtää ja paljon enemmän kuin kukaan luulisi, muttei hyväksy sitä, että jäi tyhjiöön loppuelämäksi. Vaimohan ei ollut sairas.

Toinen psykologi kehottaa vaimoa syömään rauhoittavia lääkkeitä ja elämään muistoilla. Kyseessä on hyvin arkaluontoinen asia eikä vaimo välttämättä voi keskustella kenenkään kanssa näistä asioista.

Lääkärikunnalta ei vaimo apua saa. Jokainen yritetty avunpyyntölause keskeytetään heti kertomalla, miten tärkeä leikkaus oli miehelle ja ihmetellään, eikö vaimo ymmärrä sitä. Ei näistä asioista ystävien eikä lastensa kanssa voi keskustella eikä nähtävästi hoitohenkilökunnankaan kanssa.

Uusi rooli, mutta mikä?

Leikkaukseen voi loppua kosketus, hellyys, ymmärtäväisyys puhumattakaan puolisoiden välisestä romantiikasta ja jännityksestä. Ei enää suudella eikä osoiteta missään muodossa vaimon olevan vaimo.

Puolison tunne-elämä avioliitossa on mennyt ja vaimosta tulee kuin äiti hänelle – mikä luo jopa inhoa.

Tämä kaikki kasaa vaimon niskaan liian suuren taakan. On pakko unohtaa menneet romanttiset hetket, kynttilät ja kosketukset. On vaadittava oma erillinen sänky ulkomaan matkoilla, koska liian lähellä nukkuminen ahdistaa liikaa.

Yhteiset saunomiset saavat jäädä. Vaimo ei halua edes riisuutua puolisonsa nähden. Tilanne menee vain pahempaan suuntaan.

Vaimon työ alkaa kärsiä. Voi jopa menettää työnsä, kun ei pysty vaadittuun tulosvastuuseen. Ajatus ei kulje.

Jopa onnellisten avioparien näkeminen tuottaa tuskaa. Kaikki puolisoita koskevat vitsit tuntuvat veitseniskuilta. Tekee mieli jopa kostaa niin täydellisen ja onnistuneen leikkauksen tehneelle lääkärille! Viha kasvaa koko lääkärikuntaa myöten eikä enää luota edes omaan lääkäriinsä, vaan ennen lääkärilleen menoa tutkii kaiken ennakkoon kirjallisuudesta.

Vaimo ei enää tunne rooliaan. Onko hän puolisolleen vaimo, tytär, äiti, ystävätär vai mikä? Rakastaja ei ole ratkaisu. On kyseessä syvistä tunteista eikä hetkellisestä fyysisestä suhteesta.

Avioero ei myöskään ole ratkaisu, kun on kymmenet avioliittovuodet takana ja lapset, lapsenlapset, jotka eivät alkuunkaan ymmärtäisi äitinsä, isoäitinsä menettelyä. Ei ystäväpiirikään ymmärtäisi.

Koko tämän vaimon uuden roolin omaksumisen aikana ei puoliso ota keskustelun aiheeksi tätä leikkausta eikä kysy vaimoltaan, miten hän voi. Puoliso pitää täysin luonnollisena syntynyttä tilannetta.

”Ei yksikään vaimo halua puolisolleen vakavaa sairautta”

Tilanne kuitenkin riistäytyy käsistä. Paineet kasvavat kaiken aikaa. Kun kurkkua kuristaa liikaa, vetää vaimo esille puolisonsa leikkauksen, ja hetkessä on pystyssä kipinöivä riita ja vähintään aamuun kestävä mykkäkoulu.

Ajan myötä riidat alkavat toistua useammin. Vaimolle puhkeaa syöpä sekä muita fyysisiä kiputiloja, joita hoidetaan ties millä nimikkeillä ja joihin työnnetään ties mitä vahvoja lääkkeitä, joista vaimo voi yhä huonommin.

Edelleen vaimo ei saa asianmukaista apua hoitohenkilökunnalta eikä edes voi puhua asiasta hoitohenkilökunnan kanssa, koska hänenhän täytyy ymmärtää, että puolison henkiinjääminen on tärkeintä.

Totta kai vaimo sen ymmärtää, jos kukaan ylipäänsä. Avioliitto kun oli varsin onnellinen ennen leikkausta. Ei yksikään vaimo halua puolisolleen vakavaa sairautta.

Kun mikään ei muuta vaimon tilannetta, päättää hän jättää omat syöpäseurannat, koska ei halua pitkittää kiduttavaa elämäänsä, johon ei löydä mistään ratkaisua eikä apua itselleen. Onneksi kipulääkereseptit tulevat lääkäreiltä herkästi, kun vaimo keksii kipusyitä, ja lääkärit uskovat niihin. Lääkkeitten ansiosta hän pääsee edes uneen, jonka aikana ei kuollut puolisoelämä häiritse.

On täysin ymmärrettävää, että leikkaus ja ihmisen terveys ovat aina etusijalla. Sitä ei voi korostaa liikaa, mutta terveydenhoitoalan koulutetut henkilöt voisivat ennen niin suurta toimenpidettä edes järjestää asianomaisille puolisoille tapaamisen, jolloin kummatkin puolisot saisivat tietää, mitä toimenpiteestä voi seurata. Tapaamisessa olisi syytä kertoa vaihtoehdoista ja siitä, miten yhteiselämä tulee muuttumaan sekä mitä apua tilanteeseen on saatavilla.

Kertojan on oltava lääkäri tai syöpäsairauksiin erikoistunut kokenut hoitaja. Pelkkä lehtinen ei riitä.

 

Kuva: Luis Dalvan/Pexels