Luomupekan selviytymistarina
Minulla oli takana yli 35 vuoden uraputki S-kaupparyhmässä ja eläke odotti 58-vuotiaana. Elettiin syksyä 2002, ihana eläkeaika odotti 1.12.2002 alkaen. Kävin syyskuussa työmatkalla Mikkelissä ja matkalla poikkesin tuttavan luona kahvilla. Hän oli juuri tullut sairaalasta, ”pakoputkesta” oli leikattu syöpä. Kun hän kertoi oireista, minä olin kuulemma mennyt aivan kalpeaksi. Minulla oli samanlaisia oireita. Soitin matkalta jo työpaikkalääkärille ja hän sanoi että lähetetään kokeisiin ”että ei jää vaivaamaan” Kävin kolmen viikon päästä Meilahdessa tutkimuksissa, joissa todettiin ”pakoputkessa” syöpä.
Maa kaatui jalkojen alla. Ensimmäinen ajatukseni oli että kuolema tulee jo ensi vuonna. Muistelin keitä sukulaisia, läheisiä oli kuollut syöpään. Etsin netistä kaiken tiedon peräsuolen syövästä. Varasin hautapaikan, kirjoittelin alustavaa perinnönjakoa, järjestelin asioita valmiiksi poismenoa varten. Toivoin kuitenkin että näkisin vielä kun lapsenlapsi menee kouluun jne. En salaillut asiaa, vaan kerroin siitä avoimesti ystävilleni ja tutuille.
Leikkaus tapahtui vasta joulun aatonaattona 23.12.2002. Ennen leikkausta meillä oli lääkärin kanssa neuvottelu leikkauksesta. Hän piirteli eri vaihtoehtoja ruutupaperille ja kertoili eri tutkimuksista ja onnistumisista ja aina kysyi minun mielipidettäni. Jälkeenpäin olen todennut että tällä tavalla minut saatiin mukaan leikkauksen onnistumiseen ja paranemiseen. Siinä sovittiin myös että tehdään avanne 4-5 kuukaudeksi, koska se edistää paranemista jne.
Tästä lähtien alkoi taistelu selviytymisen puolesta, jossa minä olin mukana. Leikkauksen jälkeen, heti kun heräsin, lääkäri tuli taputtamaan olkapäälle ja sanoi ”meni niin kuin olimme suunnitelleet” eli pahin vaihtoehto ei toteutunut. Taas päivä valkeni ja usko selviytymiseen vahvistui. Pääsin sairaalasta kotiin aikaisemmin kuin yleensä, koska minulla oli hyvä fyysinen kunto, kehui lääkäri.
Sain ennen leikkausta sädehoitoa kohteeseen ja leikkauksen jälkeen kolmen kuukauden ajan sytostaattihoitoa. Hoidot olivat rankkoja vaikka minulla oli hyvä kunto. Oletin että kaikilla hoidoilla lähtee tukka päästä. Yllätyin taas myönteisesti kun minulta ei lähtenyt hiukset päästä. Sain tietää että hoitoja on nykyään monenlaisia. Avanne poistettiin viiden kuukauden kuluttua ja päivä paistoi taas, paraneminen edistyi.
Sairaalan loppukeskustelussa lääkäri sanoi että ei tilastoja kannata uskoa, niiden mukaan noin puolet tällaisen syövän sairastaneista on viiden vuoden päästä haudassa. Löimme lääkärin kanssa kättä päälle että minä olen siinä toisessa puolikkaassa, joka ei ole haudassa. Siihen lääkäri vielä lisäsi että se on sitten 50% kiinni sinun korvien välistä eli oikeasta asenteesta. Ajattelin että sitten minä selviän.
Moottorisahaveiston SM-kisat Heinolassa 2016. Veistäjänä Kangasjärvi.
Olin työasioissa yhteydessä ilomantsilaiseen yrittäjään ja hän kertoi oman tarinansa, hänellä oli ollut samanlainen syöpä.
Minulla syövän selättäminen lähti lääkärin kanssa keskusteluista ja hänen tavastaan hoitaa asia. Sitten hankkimani tieto sairaudesta helpotti tuskaa. Avoimuus auttoi asiaa, varsinkin kun sain vertaistukea paikallisesta Syöpäyhdistyksestä. Selviytymistä auttoi myös aktiivinen osallistuminen erilaisten yhdistysten toimintaan ja oman pienen eläkeläisyrityksen pyörittäminen. Olin kiinni elämässä ja koin itseni vielä tarpeelliseksi. Tärkeää tukea olen saanut myös elämänkumppaniltani, lapsiltani ja todellisilta ystäviltäni.
Tunnistan että olen sairauden johdosta muuttunut ihmisenä. Olen herkempi, itku tulee helposti ilosta ja surusta. Elämänarvot ovat menneet uusiksi.
Nautin tästä päivästä, ystävistä. Ymmärrän paremmin muita sairaita, sairauksia. Yritän osaltani auttaa sairaita, vanhuksia, yksinäisiä. Käyn nytkin juttelemassa tunnin pari kuukaudessa 89-vuotiaan, pirteän, yksinäisen vanhuksen kanssa, lapset ovat Kanadassa, ystävät ovat jo pois nukkuneet. Tuntuu että vanhuksen koko viikko on pelastettu kun käyn häntä katsomassa ja se tuo hyvän mielen itsellekin, se on kuin lääkettä. Tämäkin ystäväni nukkui pois marraskuussa 2013. Osallistun myös paikallisen Syöpäyhdistyksen toimintaan.
Olen saanut nähdä lastenlapseni kasvavan, menevän kouluun, ja mukana rippijuhlissa. Salainen haaveeni on vielä olla mukana hääjuhlassa. Elämässä pitää olla tavoitteita, vaikka salaisiakin. Vahva usko vie läpi vaikka harmaan kiven. Elämä jatkuu kohti uusia haasteita.
Minulla on myös nuoruustyypin diabetes, joka puhkesi, kun täytin 55 vuotta. Tässä taudissa tasapainon saaminen on ollut minulle vaikeaa. Elämän pitäisi olla säännöllisempää. Lääkärin mukaan verensokerin heittojen syy on stressi. Tästä syystä jättäydyin pois 2013 monista tehtävistä kaupunginhallituksesta ja Heinolan Kaupunkisydän ry:n toiminnanjohtajan tehtävistä. Toivottavasti hoitotasapaino palautuu.
Näin jälkikäteen voin myös todeta että muutto Heinolaan, kotiseudulle oli yksi merkittävä päätös selviytymistaistelussani. Pikkukaupungin edut vaikuttivat myönteisesti, sukulaiset, ystävät, koulukaverit. Koin että voin kotiseutuani auttaa hankkimallani kokemuksella, idearikkaudella ja toimintatarmollani. Sain olla mukana kehittämässä kotiseutuni elämää. Keväisin lenkkeilen lähimetsissä, yleensä aamuisin, luonto herää, linnut laulaa ja aurinko alkaa lämmittää. Kun oikein ”ketuttaa” halaan puita. Se on ihana elämys, siellä monet kehittämisideani ovat syntyneet.
Kävin syöpäkontrollissa toukokuussa 2018, kaikki hyvin, elämä jatkuu jatkoajalla.
Tutustu Luomupekalla on asiaa -blogiin. Kuvat ovat kirjoittajan omia, artikkelikuva CC0 Pexels.